Matka itseen on parasta turismia

Olen Hollannissa. Parin päivän päästä on edessä vastaväitös Amsterdamin yliopistossa. Mukana reissussa on sekä tohtorinhattu että miekka. Parhaillaan pidän majaa Utrechtissa. Kirjoitan kolmatta osaa romaanisarjaan, jonka kakkonen tulee uunista ulos parin viikon kuluttua. Luovat päivät ovat samalla sekä elämäni helmiä että raadollisen raskaita.

Olen vuokrannut tutusta hotellista polkupyörän ja rentoutan itseäni pari kertaa päivässä satulan päällä. Olen tuonut mukana kotoa lampaantaljaisen satulanpäällisen, joka on perua keväiseltä Eurooppa-pyöräilyltäni Diivan selässä (kts. edesmenneet blogini). Saksassa ne tekee näitä pehmeitä pyllyalusia vanhoja ihmisiä varten. Suomessa ja Hollannissa satulanpäällys on herättänyt erikoisen paljon positiivista huomiota, myös ei-vanhojen ihmisten keskuudessa.

Kun poljen illan päätteeksi hotellikotiin pienestä kortteliravintolasta, edelläni pyöräilee minua paljon vanhempi rouva. Naisen täytyy olla jo reippaasti yli kahdeksankymmenen. Hymyilen vanhukselle kunnioittavasti, kun ohitan hänet polkupyöräristeyksessä. Päätän, että minäkin haluan polkea pyörällä sinä aamuna, kun täytän yhdeksänkymmentäyksi.

Suomen pääkaupunkiin rakennetaan koko ajan lisää pyöräteitä, joita kai nykyään baanoiksi myös kutsutaan. Kehitys menee siis hyvään suuntaan. Samalla pelkään kuitenkin, että pyöräilyn kaappaavat kokonaan omakseen urheilupolkijat, sukkapukumiehet ja extreme maastopyöräilijät. Minä kun haluaisin, että pyöräily kuuluu kaikille. Myös meille kaupunkirouville ja iäkkäämmille akoille.

Pyörän päällä on hyvin aikaa ajatella ja ajattelu vie elämää eteenpäin. Mitä hitaammin, sen parempi.