sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Siniset silmät suojaavat todellisuudelta

Osallistun ystävättäreni kuusikymmenvuotispäivällisille pienessä lähiöravintolassa. Jaan pöydän juhlakalun veljen ja ystäväpariskunnan kanssa. Päätän hyödyntää tilannetta ja haastatella minua kymmenisen vuotta vanhempaa pöytäseuruetta kokemuksista lasten aikuistumisen tiimoilta. Rouva tietää heti mistä puhun ja käyttää tilanteesta termiä ”tyhjän kodin syndrooma”. Myös miehillä on mielipiteitä. Kuuntelen kiinnostuneena. Pöytäseurueelta löytyy useita avioeroja, uusioperheitä ja sitä kautta vaihtelevia tilanteita. Kysyn, miten aikuistuneet lapset pitävät yhteyttä. ”Vaihtelevasti”, kuuluu vastaus. Pöydän psykologi vannoo WhatsAppin nimeen. Hänen seitsemän lastaan kolmesta eri liitosta ovat isänsä kanssa tiiviissä yhteydessä tietoteknisen verkoston kautta.

Minulla on ristiriitainen viha-rakkaussuhde tietotekniikkaan. Myönnän etten pärjäisi enää tietosanakirjojen tuottamalla vanhenevalla tiedolla kuten 80-luvulla oli tapana. Somea ilman uskoisin kyllä tulevani toimeen, mutta yksinäisinä iltoina virtuaalinen sosiaalisuuskin on parempi kuin olo ilman ainoatakaan yhteyttä. WhatsApp on minullekin tietoteknisen kommunikaation positiivisin ilmentymä. On perheryhmää, on matkaporukkaa ja sukulaiskommunikaatiota. Kaikki saavat viestin yhdellä kertaa eikä tarvitse soitella tai viestitellä ristiin rastiin.


Minä lähetän WhatsAppilla viestin ”lähdin nyt tulemaan” kotiryhmälle, kun istun bussissa matkalla kotiin. En saa vastausta. Huomaan, että viesti ei ole lähtenyt. Olen kotona ennen kuin viestini saapuu kotisohvalle. Kaista näyttää olevan täynnä.

En ole tietotekniikan asiantuntija. Itse asiassa kaikkea muuta. Mutta kirjoitan parhaillaan romaania, jossa yhtenä merkittävänä pelurina on kännykkäyritys. Olen haastatellut kirjaa varten monia entisiä nokialaisia, niin mobiili- kuin verkkopuoleltakin. Olen oppinut paljon matka- ja lankapuhelimen eroista. Kun soitan älykännykälläni, näen sieluni silmin tukiaseman, sen ohjaimen ja mobiilikeskuksen. Pelikentän, jolla operaattorit pelaavat ja jonka rakentamisessa Nokia on vielä tänäkin päivänä kova nimi. Olen myös oppinut kännykkäpuhelun olevan ”polku” kun taas kännykällä välitettävän nettiviestin suhaavan ”moottoritietä”, jonka leveys on suoraan verrannollinen G-kirjaimen numeroliitteeseen vekottimessasi. Mitä enemmän on porukkaa, sitä leveämpi motari tarvitaan. Kunnes porukkaa on niin paljon, ettei kaista kertakaikkiaan enää riitä. Mitenkäs WhatsApp viesti sitten lähetetään?

Olen avautunut tekniikkatuskastani jo aiemminkin (12.9.2018), enkä viitsi toistaa kaikkea tähän uudelleen. Siitä olen iloinen, että tekniikkauskovaisen maamme media alkaa lopulta kiinnostua aiemmin tiukasti vaietusta tietotekniikkapessimismistä. Lempijuontajani Pekka Vahvanen on hiljattain julkaissut kirjan, joka väittää digitalisaation tuhoavan kaiken meille arvokkaan. Toinen tietokirjailija Petteri Järvinen sanoo, että some urkkii tietomme, syö vapaa-aikamme, aiheuttaa riippuvuutta, tuhoaa tietosuojan, nostaa yhden yrityksen kaikkia valtioita suuremmiksi ja tuhoaa lopulta jopa demokratian.

Minä olen tänään huolissani siitä, että porukka nojaa tekniikkaan yhtään mitään siitä ymmärtämättä. Ei väliä oli alusta sitten googlen hakukone tai WhatsApp-viestipalvelin. Luottavaisesti laitetaan dokumentit servereille ja muutetaan kaapinovet avautumaan RFID-koodilla, vaikka paperi ja avainkin ovat yhä edelleen olemassa. Puhumattakaan että ymmärrettäisiin ihmisen biologiaa tai psykologiaa, joiden edessä teknologia voikin muuttua meitä palvelevasta avustajasta vaaralliseksi aseeksi.

Viime talvena iso osa Suomea lähellä Venäjän rajaa jäi noin viikoksi ilman sähköä. Oli talvi, eikä tilanne ole todellakaan voinut olla miellyttävä. Muttei myöskään poikkeuksellisen harvinainen. Kun pelastusjohtajaa haastateltiin uutisissa, tämä korosti yhden asian merkitystä. Että jokaisessa kodissa tulisi olla radio, joka toimisi paristoilla. Sähkön katketessa tämä on ainoa keino saada viestejä siitä, missä mennään. Tiedustelin asiaa työpaikalla lounaspöydässä. Kaikilla parillakymmenellä ihmisellä oli patteriradio kesämökillä. Kenelläkään ei kotona. Ei meilläkään. Niin sinisilmäinen on tekniikkauskovainen ihminen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti