Yksinäisyydestä itsenäisyytenä

Lempidekkaristini Håkan Nesser kirjoittaa uusimmassa teoksessaan keski-ikäisen naisen yksinäisestä taaperruksesta Englannin tuulisilla niityillä. Nainen miettii kirjassa, että yksinäisyys on itsenäisyyden vanhempi kaksoissisar, se jolla on huono ryhti, rupinen iho ja pahanhajuinen hengitys. Läpi kirjan nainen yrittää lyödä hengiltä ja haudata uhkaavan yksinäisyyden. Usein aseenaan pari lasillista hyvää viiniä. Tilanne ei ole minullekaan tuntematon.

Suomen itsenäisyyspäivä ei ole huono hetki miettiä näiden kahden sanan välisiä harmaata jakoa.

Itsenäinen ihminen tekee itse päätöksensä. Ihan kuten itsenäinen maakin. Itsenäinen voi hyvinkin elää suhteessa, miksei jopa laumassa. Usein itsenäisyys on kuitenkin käytännössä helpompaa yksin. Tällöin ei ole ketään puskemassa päälle, pakottamassa tekemään kuten ei itse halua.

Yksinäinen ihminen on yksin. Tilanne voi olla fyysinen, muttei ole sitä välttämättä. Yksinäiseksi voi tuntea itsensä myös suhteessa, jopa laumassa.

Yhden merkittävimmistä eroista näiden kahden tilan välille tekee valinnan vapaaehtoisuus. Itsenäiseksi kehitytään. Siitä ollaan ylpeitä. Kun yksinäiseksi taas joudutaan. Ja sitä surraan. Minä muiden mukana. Sanon arvostavani itsenäisyyttä, mutta pelkääväni yksinäisyyttä.

Minä elän itsenäisessä parisuhteessa. Myös päivätyöni pitää sisällään itsenäisiä vaikutusmahdollisuuksia. Luova työ on sen sijaan yksinäistä. Mika Waltari kirjoittaa, että kirjailija tulee aina olemaan hyvin yksinäinen, siitä huolimatta miten läheisiä ja rakkaita ihmisiä hänellä olisi ympärillään. Luova työ kun kuulemma eristää ihmisen ja tekee hänestä yksinäisen, myös muiden joukossa, aina ja kaikkialla. Minulla ei siis liene vaihtoehtoa.