Loukkaannun vähän, mutten niinkään itseni kuin ystävieni puolesta. Koetan puolustautua, mutta häviän keskustelun. Tappiosta huolimatta jään pohtimaan asiaa.
Minulla on paljon hyvin älykkäitä tuttavia, jotka voisi hyvinkin luokitella kuuluvaksi suomalaiseen älymystöön, mikäli sellainen määritelmä olisi olemassa. Heissä on sekä äärimmäisen skarppeja loogisia älykköjä että suuren määrän faktaa imeneitä tietofriikkejä. Viisaitakin joukosta löytyy. Heitä toki vähemmän, mutta niinhän kuuluukin olla. Viisaus kun kasvaa kokemuksen kautta tietoa eettisesti oikein yhdistelemällä.
Olen eri mieltä mieheni kanssa siitä, etteivätkö älykkäät ja viisaat tuttavani pitäisi ääntä itsestään. He puhuvat paljon. Kirjoittavat mielipiteitään. Julkaisevat kirjojakin. Ongelma on enempikin siinä, että viesti ei kulje tavallisen ihmisen, esimerkiksi mieheni korviin. Puhumattakaan siitä, että se nousisi päätöksentekoportaaseen asti.
Me elämme mediaähkyn aikaa. Paperimedia saattaa olla kriisissä, mutta kuulluksi tulemisen kanavia on tullut rinnalle tuhansia, jollei miljoonia. Näitä uusia viestejä ei suodateta journalistisen filtterin läpi, vaan viestin kuulemisen vastuu siirtyy suoraan vastaanottajalle. Eikä sellaista vastaanottajaa olekaan joka kykenisi kuulemaan kaikki viestit, puhumattakaan objektiivisesti analyysoimaan niiden merkityksen tai edes todenperäisyyden.
Kun asiantuntija haluaa viestinsä kuulluksi, mitkä ovat hänen mahdollisuutensa? Miten hän saa sanottavansa esiin tuhansien kilpailevien viestien joukossa? Filosofi Ville Lähde puhuu ”keskustelun markkinoista”, joissa vain älämölö merkitsee. Suunvuoron saa nykyään se, joka puhuu lujimpaa, ei se, jolla on merkityksellistä sanottavaa. Kirjoja kääntävä ystäväni lanseerasi hiljattain termin ”journalistinen monokulttuuri”. Hän käytti termiä kuvaamaan tietystä maasta tehtävää uutisointia aina tietyn kirjeenvaihtajan silmin. Minä käytän nyt samaa termiä asiantuntijuuden monokulttuurista. Kun media tai päätöksentekokoneisto haluaa asiantuntijaäänen kommentoimaan akuuttia asiaa, riittää yleensä ihan mikä tahansa dosentti. Näinollen sama biologinen asiantuntija päätyy kommentoimaan iltauutisissa kaikkea lintujen reviirikäyttäytymisestä sote-uudistukseen.
Etsiessäni vanhenevan naisen viisautta, kysynkin, merkitseekö viisaus aina tulemista kuulluksi? Voiko ihminen olla viisas vain ollessaan yksin ja hiljaa?
Vastaaminen ei ole helppoa. Ensiksi tulee mieleen, että mikä ettei. Varmaan näin onkin. Maailmassa on paljon hiljaista viisautta. Toisaalta viisaus on usein lauman jäsenelleen antama titteli. Viisaus voi elää työyhteisössä tai perhepiirissä ja usein sitä esiintyykin suvun vanhemmissa mahtihenkilöissä. Mieheni peräänkuuluttama asiantuntijuuden kautta esiinnostettu viisaus on yksi viisauden kunnioitetuimpia muotoja.
Minulle nauretaan usein, kun listaan lapsuudessa itselleni asettamia tavoitteita. Kirjoittaa kirja. Tulla kutsutuksi Linnan juhliin. Päästä kysymykseksi tietovisaan tai sanaksi ristikkoon. Nyt hymyilen niille itsekin. Hiljattain eräässä lehtihaastattelussa minulta kysyttiin, mitä tavoittelen. ”Viisautta”, vastasin. Toimittaja pyysi tarkentamaan, minkälaista. ”No sellainen Dumbledoren kaltainen olisi kiva.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti