Rohkea harmaa

On pitkän työpäivän ilta. Istun lentokoneessa matkalla kotiin. Lontoossa on ollut IT- ja pelialan suurtapahtuma. Kone on täynnä nuoria trendikkäästi pukeutuneita miehiä. Osa aikuisia lapsia lippis kutreillaan. Lentoemon kärrystä ostetaan pääasiassa kolajuomaa. Muutama harva juo viiniä. Juttu lentää.

”Katso tuo naisen harmaita hiuksia”, sanoo nuorukainen kaksi riviä takaani.
”Mitä niistä?” kaveri kysyy.
”Sitä vaan, että oletko koskaan miettinyt, miksi miehet harmaantuvat, mutta naiset eivät”, lähes poika vielä jatkaa.
”No kun ne värjää”, kaverinsa kuulostaa siltä, että puhuisi mieluummin jostakin muusta.
”Niin mutta miksi?”

Pudottaudun keskustelusta. Olen käynyt saman rupattelun itseni kanssa niin monta kertaa, etten enää pysy laskuissa mukana.

Minä kuulun siihen ei-niin-yleiseen tummatukkaiseen suomalaisrotuun, joka harmaantuu tavallista nuorempana. Ensimmäiset harmaat hiukset ilmestyivät kolmekymppisyyden jälkeen. Jo nelikymppisenä värjäsin hiukseni tuttuun tummuuteen. Kerta toisensa jälkeen kasvava hiusraja muuttui tarkemmin ja tarkemmin erottuvaksi. Vähitellen aloin pitää värjäämistä silkkana tyhmyytenä.

Kokeilin harmaantumisen ajatusta vain muutamalla ystävättärellä. Vaste oli niin negatiivinen, että suljin pian suuni. ”No ei vanhenemisessa kai mitään pahaa ole, mutta miksi ihmeessä harmaat hiukset. Melkein mitä tahansa muuta!” ”Jännä ajatus, mutta voisi kai siihen laittaa sitten jotain raitoja, tummia vaikka. Olisi vähän niinkuin tarkoituksella trendikäs.”

En halunnut harmaantua ollakseni trendikäs. Minä annoin itseni harmaantua kunnioittaakseni aikaa ja biologiaa. Mikäli mies saa harmaista hapsista lisächarmia oman kokemuksensa ja kertyneen viisautensa kruununa, miksei nainenkin voisi saada?

Nyt pitkähköt hiukseni ovat hopeiset. Ne ovat todennäköisesti matkalla kohti äitini vitivalkoisia. Suomalaiseen tapaan saan harvoin kohteliaisuuksia. Niistä, mitä tulee, yksitoista prosenttia koskee kirjojani, puoli prosenttia työtäni ja kahdeksankymmentäkuusi prosenttia harmaita hiuksiani. Onhan hiukseni kyllä kivat, mutten silti usko kehujen kohdistuvan niiden ulkonäköön. Lähinnä kiitos koskenee rohkeutta olla ylpeästi oma itsensä ikineen kaikkineen ja näyttää se avoimesti ulospäin. Suomalaiselle naiselle kun tämä ei ole koskaan ollut helppoa.