Työtä haudalla

Ajan vetistä, kevään sulattamaa paikallistietä pienen lappilaisen kunnan hautausmaalle. Pysäytän parkkialueelle. Muita menopelejä ei näy. En nouse autosta. Tavoitteeni oli poimia hautakivistä paikallisia sukunimiä uuden kirjani hahmoille, mutten voi toteuttaa hanketta. Lunta on niin paljon, ettei edes hautakiviä näy. Tuijotan hautausmaata. Kyynelet alkavat valua pitkin poskia.

Viime viikolla oli ystävämme isän hautajaiset. Paikalliset jälleen. Läsnä oli lapsia, lastenlapsia ja lastenlastenlapsia, sukulaisia, ystäviä ja työtovereita. Paljon oli kauniita sanoja ja vielä enemmän kyyneliä. Kun palasin kotiin, minulla oli hyvä ja rauhallinen olo. Surun poisitkeminen on mahtava tapahtuma. Muistojen paketointi. Ikävän näkyväksi tekeminen. Vain siten voi toipuminen alkaa.

Kun tuijotan lumisia hautoja, ymmärrän, etten ole itse haudannut suruani. En paketoinut muistojani. En ole sallinut itseni ikävöidä.

Minun urani kuolemasta on jo yli puolitoista vuotta aikaa. Kyseessä ei ollut itsemurha. Ennemminkin avitettu kuolema, eräänlainen armomurha. 

Ihan hyvä elämä siinä jäi taakse. Oli tohtoriksi väittelemistä, dosentiksi kapuamista, tieteellisiä julkaisuja, terveysteknologisia innovaatioita ja tuhansia, jollei miljoonia palaverejä. Oli ihania ihmisiä, mieleenpainuvia matkoja ja unohtumattomia juhlia. Oli aamukahveja, tietovisoja, saunailtoja ja keskusteluja, jotka kaikki haluaisin muistaa, mutta tiedän, etten tule koskaan sitä tekemään.

Kyynelet hiipuvat pikku hiljaa, kun auton kello näyttää siirtyneen reippaan tunnin eteenpäin. Oloni ei ole rauhallinen eikä hyvä. Enempi kiukkuinen. Miksi tuo kaikki oli? Mitä siitä jäi? Mitä hyötyi yhteiskunta siitä, että koulutti minut isolla rahalla? Ja mitä minä itse sain? Muuta kuin loppuunkärventyneen sielun, joka ei ehkä koskaan parane.

Starttaan auton. Hautajaiset ovat päättyneet. Epäonnistuneina. Kesken. Suru ei itkeytynyt pois. Vielä tällä kertaa. Kaarran tyhjälle tielle ja jatkan matkaa. Hitaasti.

Minä vastustan

En ole koskaan pitänyt maidosta. Tai no, vauva-aikaa en muista, mutta muistamani ajan kuluessa en sitä kuitenkaan tiedä koskaan juoneeni. Näinollen otan tänään lounaaksi piimää, leivän päälle juustoa ja aamupalaksi jugurtilla kostutettuja leseitä. Vanhenevan naisen luusto haurastuu. Se on biologinen fakta. Minun murtunut selkänikamani saattaa olla tästä yksi esimerkki. Haurastuminen johtunee epätasapainosta luuta hajottavien ja luuta muodostavien solujen toiminnassa, joka taas johtuu naishormonin eli estrogeenin vähenemisestä elimistössä. Lääkkeeksi ja luuston haurastumisen ennaltaehkäisyksi vanhenevalle naiselle määrätään kalkkia. Minä olen liian tutkija ymmärtääkseni, että pillerimuotoinen kalsium on imeytymisominaisuuksiltaan aivan luokattoman huonoa, ja liian biologi uskoakseni luonnon tapaan paketoida kalkki pillereitä huomattavasti parempaan käyttöliittymään. Siemaisen siis lasista lisää piimää.

Kotona mieskin on huomannut vanhenemisen. Jos minä käytän maitotuotteita luustoni vahvistamiseen, hän käy kuntosalilla vahvistaakseen lihaksiaan. ”Haluan kyetä liikkumaan vielä kun olen vanha”, se sanoo. Minä näen hänen silmissään metsästysretket koiran kanssa ja kosteat kalareissut Norjaan kaveriporukalla. Itse toivon jaksavani poimia sienet kalan ja kanalintujen kastikkeisiin.

Kun ihmisbiologi minussa miettii vanhuuttaa, nousee yksi elimistön ominaisuus kuitenkin sekä luuston haurastumista että lihasvoiman heikkenemistä tärkemmäksi. Se on ihmisen puolustusjärjestelmä. Diagnostiikka eli sairauksien toteamisen teollisuus puhuu aikaisen löytämisen tärkeydestä ihmisen tervehtymiselle. Esimerkiksi syövästä paraneminen ei korreloi mihinkään yhtä hyvin kuin taudin aikaiseen löytämiseen. Mutta minä puhun jostakin vielä aikaisemmasta. Siitä mitä meidän sisällämme tapahtuu ennen kuin elimistölle ”outo” tilanne edes muuttuu virallisesti taudiksi.

Esimerkiksi meissä kaikissa tapahtuu kontrolloimattoman kasvun alkuja aivan yhtenään. Vanhemmiten niitä tapahtuu useammin kuin nuorena. Elimistömme puolustusjärjestelmän valkosolut tunnistavat kuitenkin nämä syövän alkulähteet ja lähes aina ne onnistutaan tuohoamaan. Mikäli meidän puolustusjärjestelmämme siis toimii hyvin.

Toinen esimerkki vastaavasta puolustuskykymme spontaanista reagoinnista tapahtui kotonamme tällä viikolla. Aikuinen tytär vieraili meillä flunssavirustensa kanssa ja seuraavana päivänä miesflunssa nosti päätään. Nenä valui ja päätä särki. Kehotin miestä syömään C-vitamiinia, keittämään pakurikääpäteetä ja uskomaan jo intiaanien kehittämään auringonhattu-uutteeseen. Avantoa ei valitettavasti ollut juuri sillä hetkellä lähettyvillä. Lepo ajoi melkein saman asian. Seuraavana päivänä mies oli jälleen oma itsensä. Elimistön vastustuskyvyn buustaaminen aivan virushyökkäyksen ensimmäisinä hetkinä tehoaa yleensä erinomaisesti.

Puolitieteellisenä lastenkirjailijana leikittelen usein juttelemalla solujeni kanssa. Näinä selkämurtuman aikoina olen öisin kuulostellut niin osteoklastien kuin osteoblastienkin puuhasteluja. Kun flunssa yrittää iskeä, otan hetimiten yhteyttä valkosoluihini. Ympäröivä maailma saattaa pitää minua hulluna, mutta itse uskon sataprosenttisesti ihmisen olevan psykofyysinen kokonaisuus. Paraneminen lähtee aina päästä ja sen jälkeen oma kroppa auttaa ryhtymällä tositoimiin. Lääkkeet ovat vasta ”the last resort”, mutta täytyy muistaa, että oikeat pilleritkin voivat olla oikein kohdeltuina ihmiselle äärimmäisen tärkeitä.

Tänään sekä luustoni että suolistoni kiittävät minua piimälasillisesta. Huomenna ja joka ikinen päivä sen jälkeen toivon valkosolujeni olevan valmiusasemissa vastustamaan.

Menossa on paussi

Makaan olohuoneen sohvalla. Olen kaatunut hiihtolenkillä Lapissa ja murtanut yhden nikaman selästäni. Luutuminen vie kuulemma muutaman kuukauden.

Täytän tylsää tyhjyyttä tuijottamalla televisiosta aiemmin tulleita ohjelmia. Yksi niistä on Ylen tamperelainen talk-show Perjantai. Jostain kumman syystä nuoret toimittajat ovat valinneet aiheeksi vaihdevuodet. Miestoimittaja kysyy enempi itseltään kuin haastateltavalta, mitä miehen tulisi tietää menopaussista. ”Kun siitä ei missään mitään puhuta.”

Jään miettimään asiaa. Poika on oikeassa. Jollei vaihdevuodet ole aiheena suorastaan tabu, ainakin se on hiljaiseksi vaiettu vanhenevien naisten salaisuus. Miksi näin? Todennäköisesti siksi, että kuka nyt haluaisi kuulla jostakin epämukavasta, joka on väistämättä edessä. Naisille hikisinä öinä, kuivuvina limakalvoina ja ailahtelevina mielialoina. Miehille kiukkuisena vaimona, äitinä, anoppina ja työkaverina.

Puhumattomuus jättää omien odottamattomien vaihdevuosioireidensa kanssa kamppailevan naisen valitettavan yksin. Vuoristoradan tavoin muuttuvista tunteista ei pysty puhumaan kenellekään. Koska kukaan ei ole koskaan kuullutkaan sellaisesta mitään. Kukaan ei tule sanomaan, että hei toi on ihan normaalia. Sanotaanhan niin murrosikäisellekin. Ja kyse on aivan samasta asiasta, ainoastaan käänteisesti. Kun murrosikäinen saa luvan kanssa kiukutella omia hormoniavitteisia tunnepuuskiaan, viisikymppiselle naiselle se ei ole sallittua.

Perjantain haastateltavat naiset nostavat oireviidakkoon vain yhden ainoan pelastuksen, hormonihoidon. Kun luonto katkaisee naishormonien valmistuksen elimistössä, ruvetaan popsimaan sitä pillereinä. Minulle tämä ei ole ollut sallittua aivosairauteni vuoksi. Alkuun ahdistuin asiasta, myöhemmin biologi minussa hyväksyi tilanteen. Tämä kun ei ole ollut ainoa kerta kun olen joutunut nöyrtymään biologian edessä. ”Kyllähän naiset ennenkin selvisivät ilman hormonien jatkohoitoja. Tilanne on täysin luonnollinen”, sanon gynekologilleni. ”Mutta sinun täytyy muistaa, että viisikymppisen naisen elämä oli ennen vähän erilaista kuin nykyään”, lääkäri sanoo. ”Silloin naisen ei tarvinnut istua palaverissa jakkupuku päällä, kun hiki alkoi virrata ja teki mieli vaan itkeä.”

Kaikessa tässä minua ärsyttää vielä se, ettei biologiakaan vaihdevuosien takana ole täysin aukottomasti selitettävissä. Kun ihmisnaisen hedelmällisyys loppuu jossakin hänen nykyisen elämänkaarensa puolivälissä, jatkuu apinanaaraan hedelmällisyys loppuun asti. Mikä on ollut se evolutionaarinen etu, jonka ihminen on lajina saavuttanut sillä, että naisen hedelmällisyys katkaistaan. Yksi selitys kertoo, että kun vanheneva nainen ei enää kyennyt saamaan uusia jälkeläisiä, hän vapautui hoitamaan jälkeläistensä lapsia. Teoria väittää tämän olleen lajille niin edullinen asia, että evoluutio kehitti naiselle vaihdevuodet. En tiedä uskonko selitykseen, vaikka kieltämättä se on jotenkin lohdullinen. Vanhenevalle naiselle on tässä mallissa annettu tehtävä ja merkitys. Miksi en siis uskoisi asiaa, kun juuri tuota tarpeellisuuttahan olen itselleni vanhuuteen kaivannut. Täyttä uskoani teoriaan horjuttaa kuitenkin ärsyttävä tieteellisyyteni. Data puuttuu. Eikä sitä koskaan mistään saadakaan. Voidaan vain arvailla. Eikö yhtä hyvin voisi sitten arvailla, että luonto on päättänyt katkaista ihmisen lisääntymisen, ettei maapallo täyttyisi tästä egoistisesta valtalajista liian nopeasti. Tämän teorian valossa öinen hikoilu on huomattavasti helpompi kestää.

Hidasta elämää

Kun matkustin kahdeksan vuotta sitten junalla läpi Siperian, tunsin tekeväni matkan enempi ajassa kuin maantieteessä. Kun sukulaispoika maalta vieraili viime viikonloppuna kotonamme Helsingissä, koin vierailun enempi ajan kuin matkan takaa. Kun rakennamme parhaillaan taloa Lappiin vanhojen päivien varalle, odotan enempi paluuta jonnekin entisen ajan kaltaiseen kuin muuttoa uudelle paikkakunnalle.

Tiedän katsovani maailmaa vanhenevan ihmisen vinkkelistä. Se nostaa monilta ihmisiltä ihokarvat pystyyn. Ainahan vanhat ihmiset ovat vastustaneet uutta ja kaivanneet vanhaa. En väitä vastaan, mutta tänään haluan nostaa esille yhden ainoan sanan. Aika.

Jo pitkään suurin muutos, mitä ihminen on vanhentessaan kohdannut suhteessa nuoruuteensa, on ollut tekniikan kehittyminen. Alkuun se oli teollistumista ja höyrykoneita. Sitten se oli liikennettä, autoja ja lentokoneita. Myöhemmin tietotekniikkaa ja älypuhelimia. Kaikkia noita kehitysaskeleita on yhdistänyt lupaus. ”Tämä innovaatio auttaa sinua. Pääset tavoitteesi nopeammin. Saat itsellesi lisää aikaa.”

Konkreettisin nopeuteen liittyvä kehittyminen on tapahtunut matkustamisessa. Kuuntelen parhaillaan äänikirjana historiallista romaania. Minua hymyilyttää, kun matkaa Helsingistä Vihtiin tehdään hevosella kestikievareiden kautta melkein viikko. Tänä päivä suurin osa matkailijoista pitää junamatkailuakin liian hitaana. Toiselle puolen maailmaa pitää päästä saman päivän aikana. Maksoi mitä maksoi. Itselle tai maapallolle.

Myös tietotekniikka on nopeuttanut elämämme rytmiä. Tämä näkyy erityisesti kommunikaatiossa. Kun ennen oli aikaa odottaa ystävän vastausta kirjeitse toista viikkoa, nyt pidetään itsestäänselvänä, että vastaus sähköpostiin tulee samana päivänä.

Mutta ovatko nämä elämäämme nopeuttaneet tekniset kehitysaskeleet antaneet meille lisää aikaa ja täten tehneet elämästämme ilmavampaa eli hitaampaa? Eivät ole. Väittäisin jopa että päinvastoin. Samalla ne ovat tuoneet mukanaan kiireeseen liittyviä lieveilmiöitä.

Koska kommunikaatiosta on tullut niin näppärän nopeaa, viestejä lähetellään yhtenään. Sähköpostilaatikot täyttyvät eikä meileihin ehditä reagoida. Syntyy huonosti käyttäytymisen kulttuuri. Ja koska ihmisen hyvinvoinnin peruspilareita ovat hänen paikkansa laumassa ja yhteytensä toisiin ihmisiin, välinpitämättömyys luo ympärilleen uskomattoman määrän pahaa oloa.

Minä vietän työstä vapaata viikkoa kirjailijaresidenssissä Välimeren rannalla. Olen sulkenut sähköpostilaatikkoni. Kirjoittamisen ohessa kävelen kauniissa kevätsäässä vähintään pari tuntia päivässä. Eilen osuin kävelyreissullani pieneen kivijalkakauppaan, joka oli omistautunut kirjeiden kirjoittamiselle. Ostin kauniin lehtiön, joka toi mieleeni lämpimiä muistikuvia lapsuudesta. Illalla googeloin itseni kansainväliselle kirjekaverisivustolle, joka on omistautunut vanhanaikaisen kirjeidenkirjoittamiskulttuurin elvyttämiselle. Rekisteröidyn jäseneksi ja jään odottamaan ensimmäistä kirjettä. Se tulee parin viikon päästä.

Rohkea harmaa

On pitkän työpäivän ilta. Istun lentokoneessa matkalla kotiin. Lontoossa on ollut IT- ja pelialan suurtapahtuma. Kone on täynnä nuoria trendikkäästi pukeutuneita miehiä. Osa aikuisia lapsia lippis kutreillaan. Lentoemon kärrystä ostetaan pääasiassa kolajuomaa. Muutama harva juo viiniä. Juttu lentää.

”Katso tuo naisen harmaita hiuksia”, sanoo nuorukainen kaksi riviä takaani.
”Mitä niistä?” kaveri kysyy.
”Sitä vaan, että oletko koskaan miettinyt, miksi miehet harmaantuvat, mutta naiset eivät”, lähes poika vielä jatkaa.
”No kun ne värjää”, kaverinsa kuulostaa siltä, että puhuisi mieluummin jostakin muusta.
”Niin mutta miksi?”

Pudottaudun keskustelusta. Olen käynyt saman rupattelun itseni kanssa niin monta kertaa, etten enää pysy laskuissa mukana.

Minä kuulun siihen ei-niin-yleiseen tummatukkaiseen suomalaisrotuun, joka harmaantuu tavallista nuorempana. Ensimmäiset harmaat hiukset ilmestyivät kolmekymppisyyden jälkeen. Jo nelikymppisenä värjäsin hiukseni tuttuun tummuuteen. Kerta toisensa jälkeen kasvava hiusraja muuttui tarkemmin ja tarkemmin erottuvaksi. Vähitellen aloin pitää värjäämistä silkkana tyhmyytenä.

Kokeilin harmaantumisen ajatusta vain muutamalla ystävättärellä. Vaste oli niin negatiivinen, että suljin pian suuni. ”No ei vanhenemisessa kai mitään pahaa ole, mutta miksi ihmeessä harmaat hiukset. Melkein mitä tahansa muuta!” ”Jännä ajatus, mutta voisi kai siihen laittaa sitten jotain raitoja, tummia vaikka. Olisi vähän niinkuin tarkoituksella trendikäs.”

En halunnut harmaantua ollakseni trendikäs. Minä annoin itseni harmaantua kunnioittaakseni aikaa ja biologiaa. Mikäli mies saa harmaista hapsista lisächarmia oman kokemuksensa ja kertyneen viisautensa kruununa, miksei nainenkin voisi saada?

Nyt pitkähköt hiukseni ovat hopeiset. Ne ovat todennäköisesti matkalla kohti äitini vitivalkoisia. Suomalaiseen tapaan saan harvoin kohteliaisuuksia. Niistä, mitä tulee, yksitoista prosenttia koskee kirjojani, puoli prosenttia työtäni ja kahdeksankymmentäkuusi prosenttia harmaita hiuksiani. Onhan hiukseni kyllä kivat, mutten silti usko kehujen kohdistuvan niiden ulkonäköön. Lähinnä kiitos koskenee rohkeutta olla ylpeästi oma itsensä ikineen kaikkineen ja näyttää se avoimesti ulospäin. Suomalaiselle naiselle kun tämä ei ole koskaan ollut helppoa.

Elämän salasana hukkumassa

Useat kulttuuri-ihmiset ovat vaikuttaneet merkittävästi minun elämäni kulkuun. Olen tehnyt päätöksen viedä kukan niin monen heistä haudalle kuin mahdollista. Tytär haluaa lähteä mukaani Englannin maaseudulle etsimään Agatha Cristien hautaa.

Olen pudonnut pari kuukautta sitten Finnairin kultakorttikerhosta, mutta työmatkojen takia lentopisteitä piisaa. Päätän käyttää niistä muutaman ostaakseni tyttärelleni sisäänpääsyn lentokenttä-loungeen. Se olisi mielestäni hyvä alkupotku yhteiselle kulttuurimatkalle.

Tämän hyvin yksinkertaisen toimituksen suorittamiseksi minun pitää käydä yhdellätoista nettisivulla, käyttää kolmea puhelinsovellusta sekä viettää yli puoli tuntia puhelimessa. Ensin googeloin, mistä Loungen sisäänpääsy ostetaan. Sitten klikkaan itseni Finnairin sivuille. Pääsen haluamalleni sivulle kolmen klikkauksen jälkeen. Siinä pyydetään kirjautumaan jäsentunnuksilla. Avaan puhelimen salasanasovelluksen ja kaivan salasanan esiin 78:n muun salasanan joukosta. Loggaan itseni sisään ja ostan Lounge-passin. Systeemi haluaa pisteiden lisäksi varmistaa oston pankkitunnuksilla. Avaan puhelimesta tunnuslukusovelluksen, joka värähtää ymmärrettyään, että sitä tarvitaan. Osto hyväksytään ja sivu vaatii varmistusta sähköpostilla. Avaan Outlookin ja käyn klikkaamassa varmistusviestiä. Palaan Finnairin sivulle tsekkaamaan, vieläkö jotain pitää tehdä. Sivu kertoo, että minulle on lähetetty ostosta sähköposti. Palaan Outlookiin. Finnair Shopilta tullut sähköposti kertoo, että minun täytyy vielä mennä on-line sovellukseen liittämään Lounge-passi lentolippuun. Tarvitsen tyttären lentolipun. En muista kummalta tietokoneelta olen sen ostanut. Käyn katsomassa kummankin koneen sähköpostit. Lippua ei löydy. Mietin olisiko tytär kuitenkin ostanut lipun omalta koneeltaan. Näin on. Saan varaustunnuksen ja palaan syöttämään sitä Finnairin sovellukseen, joka vaatii uusintakirjautumisen. Käyn puhelimessa tarkistamassa salasanan uudelleen. Kun pääsen sisään ja syötän pyydetyn varaustunnuksen, systeemi ilmoittaa että Lounge-passin liittäminen lippuun ei onnistu, soita asiakaspalveluun. Teen kuten käsketty. Jonotan hissimusiikkia kuunnellen noin vartin ja lopulta asiakaspalveluhenkilö vastaa. ”Systeemi näyttää olevan rikki”, hän sanoo ja pyytää minua odottamaan linjalla, kun tekee liittämisen manuaalisesti. Se kestää 32 minuuttia. Tarkistan vielä tyttären puhelimesta, että Loungen sisäänpääsy näkyy lopulta hänen Boarding passissaan.

Kun istun Loungen parven kiikkuvassa tuolissa kädessä kylmä valkoviinilasi, en voi olla miettimättä, miksi jokikinen tietotekninen kikkailu saa minulta nykyään karvat pystyyn. Miksi sydämeni lyö ylikierroksilla joka kerta, kun vahvistan laskuja tunnuslukusovelluksella? Miksi kolmen eri maan HR-sovellusten erilaisuus minut kiehumaan raivosta? Miksi soitan mieluummin VR:n lipunmyyntiin ja maksan siitä kuin ostan autojunapaketin verkosta?

Vastaus on yksinkertainen. Minua hermostuttaa tulevaisuus. Mikäli minä, korkeasti koulutettu teknologiajohtaja olen jo tänä päivänä näiden tietoteknisten vekottimien käytön kanssa osaamiseni äärirajoilla, mitä tapahtuu tulevaisuudessa? Tekniikka tulee entisestään monimutkaistumaan. Samalla minä tulen vanhenemaan. Yhtälö ei ole miellyttävä. Vaihtoehtoja jää vain yksi. Minä tulen putoamaan kelkasta.

Ei ole helppoa olla viisas

Mies älähtää minulle aamupalaa laittaessaan: ”Miksei älymystö Suomessa pidä itsestään ääntä? Miksei ne huolehdi siitä, että sivistys on mukana päätöksenteossa? Miksei yliopistoväki tuo tutkimustaan esiin? Miksei kulttuuria saada mukaan tähän insinöörivetoiseen johtamiseen?”

Loukkaannun vähän, mutten niinkään itseni kuin ystävieni puolesta. Koetan puolustautua, mutta häviän keskustelun. Tappiosta huolimatta jään pohtimaan asiaa.

Minulla on paljon hyvin älykkäitä tuttavia, jotka voisi hyvinkin luokitella kuuluvaksi suomalaiseen älymystöön, mikäli sellainen määritelmä olisi olemassa. Heissä on sekä äärimmäisen skarppeja loogisia älykköjä että suuren määrän faktaa imeneitä tietofriikkejä. Viisaitakin joukosta löytyy. Heitä toki vähemmän, mutta niinhän kuuluukin olla. Viisaus kun kasvaa kokemuksen kautta tietoa eettisesti oikein yhdistelemällä.

Olen eri mieltä mieheni kanssa siitä, etteivätkö älykkäät ja viisaat tuttavani pitäisi ääntä itsestään. He puhuvat paljon. Kirjoittavat mielipiteitään. Julkaisevat kirjojakin. Ongelma on enempikin siinä, että viesti ei kulje tavallisen ihmisen, esimerkiksi mieheni korviin. Puhumattakaan siitä, että se nousisi päätöksentekoportaaseen asti.

Me elämme mediaähkyn aikaa. Paperimedia saattaa olla kriisissä, mutta kuulluksi tulemisen kanavia on tullut rinnalle tuhansia, jollei miljoonia. Näitä uusia viestejä ei suodateta journalistisen filtterin läpi, vaan viestin kuulemisen vastuu siirtyy suoraan vastaanottajalle. Eikä sellaista vastaanottajaa olekaan joka kykenisi kuulemaan kaikki viestit, puhumattakaan objektiivisesti analyysoimaan niiden merkityksen tai edes todenperäisyyden.



Kun asiantuntija haluaa viestinsä kuulluksi, mitkä ovat hänen mahdollisuutensa? Miten hän saa sanottavansa esiin tuhansien kilpailevien viestien joukossa? Filosofi Ville Lähde puhuu ”keskustelun markkinoista”, joissa vain älämölö merkitsee. Suunvuoron saa nykyään se, joka puhuu lujimpaa, ei se, jolla on merkityksellistä sanottavaa. Kirjoja kääntävä ystäväni lanseerasi hiljattain termin ”journalistinen monokulttuuri”. Hän käytti termiä kuvaamaan tietystä maasta tehtävää uutisointia aina tietyn kirjeenvaihtajan silmin. Minä käytän nyt samaa termiä asiantuntijuuden monokulttuurista. Kun media tai päätöksentekokoneisto haluaa asiantuntijaäänen kommentoimaan akuuttia asiaa, riittää yleensä ihan mikä tahansa dosentti. Näinollen sama biologinen asiantuntija päätyy kommentoimaan iltauutisissa kaikkea lintujen reviirikäyttäytymisestä sote-uudistukseen.

Etsiessäni vanhenevan naisen viisautta, kysynkin, merkitseekö viisaus aina tulemista kuulluksi? Voiko ihminen olla viisas vain ollessaan yksin ja hiljaa?

Vastaaminen ei ole helppoa. Ensiksi tulee mieleen, että mikä ettei. Varmaan näin onkin. Maailmassa on paljon hiljaista viisautta. Toisaalta viisaus on usein lauman jäsenelleen antama titteli. Viisaus voi elää työyhteisössä tai perhepiirissä ja usein sitä esiintyykin suvun vanhemmissa mahtihenkilöissä. Mieheni peräänkuuluttama asiantuntijuuden kautta esiinnostettu viisaus on yksi viisauden kunnioitetuimpia muotoja.

Minulle nauretaan usein, kun listaan lapsuudessa itselleni asettamia tavoitteita. Kirjoittaa kirja. Tulla kutsutuksi Linnan juhliin. Päästä kysymykseksi tietovisaan tai sanaksi ristikkoon. Nyt hymyilen niille itsekin. Hiljattain eräässä lehtihaastattelussa minulta kysyttiin, mitä tavoittelen. ”Viisautta”, vastasin. Toimittaja pyysi tarkentamaan, minkälaista. ”No sellainen Dumbledoren kaltainen olisi kiva.”