Mutta mitä tapahtuu vapautuvalle ajalle? Siinäpä vasta kysymys. En osaa vastata. Yhden sähköpostin lähetin asian tiimoilta muutama kuukausi sitten.
”Minulla olisi nyt aikaa”, kirjoitin kansanedustajatuttavalle. ”Mietin olisiko puolueessa minulle jotakin käyttöä. Olisi mukava tehdä jotakin hyödyllistä eikä kanavoida vapautunutta energiaa kaikenmaailman typeryydelle.”
En selvästikään ole ainoa vanheneva ihminen, joka ajattelee samoin. Kokoonnumme tuttavan kotona Helsingin ydinkeskustassa. Eduskuntavaalit ovat ensi keväänä ja pöhinä on kuoriutumassa koteloistaan. Kieltämättä tunnelma alkaa viedä mukanaan. Kriittinen minä koputtaa silti takaraivossa.
Tartun Pentti Saarikosken runoon, jonka kansanedustajani lukee olohuoneessaan:
En pelkää ketään.
Rakastan maailman ihmisiä,
haluan kaikille hyvää
- se on minun politiikkani.
Että me rakastaisimme toinen toisiamme.
Ei väitellen vaan keskustellen sovussa.
Menisimme ikään kuin mustikkaan yhdessä.
Lämmittäisimme saunan.
Istuisimme laiturilla huohottamassa.
Olisimme ihmisiksi.
Poljen hitaasti kotiin tilaisuuden jälkeen. Syyskuinen lämmin ilta tuo mieleen termin ”intiaanikesä”, jonka etymologiasta en tiedä mitään. Tiedän sen sijaan, että mies kokkaa kotona sorsaa, joka on vuoden ikäisen koiramme ensimmäinen nouto. Siitä huolimatta pysähdyn hetkeksi istumaan Helsingin Keskuspuiston uumeniin, lorisevan puron juureen. Yksin. Ollakseni ihminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti