Juttelen hotellin aulabaarissa kirjailijakollegan kanssa. Mies on huolissaan jaksamisestani. Huoli nousee muutamaa viikkoa aiemmin postaamastani tuskapuuskahduksesta kirjailijoiden suljetussa facebook-ryhmässä. Päädymme yhdessä päivittelemään kirjan ulostuloon liittyvää tunnemyrskyä. Vain toinen kirjailija voi ymmärtää, mistä on kysymys. Kollega yrittää piristää minua. ”Sinulla on fiktion lahja”, se sanoo. ”Siinä on jotakin, mitä wanna-be kirjailijat eivät ymmärrä. Ne miettii muotoseikkoja ja tekstin rakennetta. Sellaset on sivuseikkoja. Tarinan lahja tekee kirjailijan. Ja samalla se turvaa meidät. Me voidaan aina viedä oma tuskamme mielikuvitusmaailmaan ja analysoida se siellä pois.” Juuri sillä sekunnilla ymmärrän, mistä on noussut työstön alla olevan romaanini sivujuoni, jota alkuperäinen suunnitelma ei pitänyt lainkaan sisällään.
Päädyn haastattelemaan kuuluisaa lastenpsykiatria tietokirjailijoiden kokkareilla. ”Mitä pystyt kertomaan minulle yksinäisen äidin ja lapsen väleistä?” kysyn. Asiantuntija vastaa. Minä kirjoitan muistiin. Kotona mietin, mikä äidin kohtaloksi mahtaa kirjassani muodostua. Vielä kuukaudenkaan päästä en tiedä vastausta.
Minä olen äitini tytär. Samalla olen tyttärieni äiti. Tunnen syvää sympatiaa junan ravintolavaunun vitriinissä asuvan sämpylän välissä olevaa savulohta kohtaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti