Vanhassa vara (=innovaatio) parempi

Vanhenemiseeni kuuluu olennaisena osana elämänkertojen kahlaaminen. Eeva Joenpellon mielenkiintoisen polun jälkeen vuorossa on Mika Waltari. Tarina on siinäkin mielenkiintoinen, vaikken tykkääkään elämänkerran ylianalyyttisestä otteesta. Kohde on kyllä syvä ja sillä on paljon asiaa. Waltari sanoo: ”Nuoruus on se ihmisen ikä, jolloin on alttein ottamaan vastaan vaikutteita ja uusia ajatuksia, jolloin kehitys on kiihkein ja henkinen kasvu nopein. Kypsymisen merkkejä ovat vastaanottokyvyn hidastuminen, malttavainen harkinta ja itsenäisten mielipiteitten lujittuminen. Vanhaksi sanoisin ihmistä, jossa kaikki uusi herättää närkästystä ja jonka mielestä ennen kaikki oli paremmin.”

Jo aikaa sitten edesmennyt äidinäitini tapasi toistuvasti sanoa, että aiemmin kaikki oli paremmin. Tästä syystä, ja monesta muustakin, minä en tässä käytä noita samoja sanoja. Sanon sen sijaan, että kaikki uusi ei välttämättä ole aina parempaa kuin vanha. Tänä kyseisenä aamuna elämääni mahtuu tästä yllättävän monta oivaa esimerkkiä.

Päivä alkaa lumisella lenkillä koiran kanssa. Rutiiniin kuuluu olennaisena osana hyvä kuppi kahvia, kun palaa takaisin kodin lämpöön. Kahvittelusta on tullut nykyaikana uusi hipsteriyden muoto. Mutta biologi minussa tietää jotakin, mitä kalliolainen hipsteri vasta opettelee. Kofeiini on hydrofobinen molekyyli ja se imeytyy soluihin paremmin, jos mukana on rasvaa. Naureskelen, kun luen aamuaviisista, että ylihipsterit lisäävät nykyään pressokahveihinsa pienen nokareen voita. Minun ei sitä tarvitse tehdä, koska juon pannukahvia. Siinä on mukana kahvipavun oma öljy, aromista puhumattakaan. Ainoa negatiivinen seikka on pannujauhatuskahvin hukkuminen seitsemänkymmenen trendikahvin jalkoihin lähimarketissa. Ne viisi pakettia, mitä kaupassa on, löytyvät aina hyllyn kauimmaisesta nurkasta.

Minulle käy tänään kahvin kanssa samoin kuin liian usein punaviinipikarin kanssa. Tällä kertaa tahra loiskahtaa koiran töhinän tönäisemä. Herra Murphy pitää huolen, että läiskä osuu Marimekon paksuraitaisen paitani valkoiselle raidalle. Suustani pääsee vain pari ärräpäätä, sillä alakerran saunalta löytyy tähän pelastus. Se ei ole yksikään nykyajan tuhannesta tahranpoistoaineesta, vaan ikivanha sappisaippua. Ekologinen tuote on valmistettu eläimen teurasjätteestä ja siinä on sekoitettu saippuan detergenttejä sapen biologisiin entsyymeihin, joiden tehtävä eläimessä on hajottaa ruoan biologisia molekyylejä eli proteiineja, hiilihydraatteja ja rasvoja. Minä hieron sappisaippuaa tahralle niin kuuman veden kanssa kuin kraanasta tulee ja jätän vaatteen inkuboitumaan pyykkikoriin. Kun lämpötila tahran päällä alkaa laskea, kukin entsyymi alkaa toimia omassa optimilämpötilassaan ja syö tahrasta pois sille sopivan aineen. Seuraavana päivänä pesen tekstiilin koneessa ja tahraa ei enää ole. Ei ole koskaan ollut.

Kun olen vaihtanut puhtaan paidan, nappaan pyörän ja poljen töihin. Helsinkiin saapunut uusi lumi on ehtinyt jo pakkautua hyvin pyöräiltäväksi pohjaksi. Helkama Ainossani on nastat ja olen saanut mukavasti talvipyöräiltyä nyt muutaman vuoden ajan. Isoimman ongelman pakkaspolkemisessa ovat muodostivat varpaat. Ääreisverenkiertoni ei ole hyvä ja useampana kuin yhtenä aamuna pari vuotta sitten varpaat olivat työmatkan jälkeen täysin tunnottomat ja päivän kuluessa verenkierron palatessa hyvin kivuliaat. Ensin kokeilin suosituksesta jos minkäkinlaista teknistä yritystä. Oli lämpösukkaa, oli kerroskenkää, oli kenkään ujutettavaa lämpöpatukkaa ja ladattavaa lämpöparistoa. Sitten ostin Lapin reissulta huopikkaat, eikä ongelmaa ole enää ollut. Tärkeää että huopikas on pari numeroa liian iso, jolloin ilmakerros jalan ja kengän välissä toimii termospullon tavoin. Ilmava villasukka auttaa. Muuta ei tarvita.

Ihminen on kekseliäs ja haluaa yrittää, minäkin. Sain jopa keväällä firman innovaatiopalkinnon. Mutta tästä huolimatta aina ei tarvitsisi yrittää keksiä pyörää uudelleen. Vanhat tarinat eivät saisi katketa.