Haudattua historiaa

Olen kasvanut perheessä, jossa hautausmaat ovat aina olleet merkityksellisiä, eivät pelkästään jouluisin. Isäni rakasti kirkkoja niiden rakennushistorian takia. Jokakesäisellä Suomen ympäriajelulla pistäydyimme kymmenissä, jollei sadoissa, kirkoissa. Pysähdykseen kuului myös hautojen katselu kirkon ympärillä, mikäli sellaisia oli. Nuori minä kehitti vahvimman hautuumaasiteensä kuitenkin Malmin suuren kalmiston kanssa. Sinne oli kotoa Itä-Helsingistä hyvä pyörämatka. Välillä pyöräilin äidin kanssa, useammin yksin. Kauniissa puutarhassa oli hyvä kävellä ja penkeillä lukea. Olin alle viidentoista, kun kerroin kotona, minne haluan tulla haudatuksi.

Viimeiset parikymmentä vuotta hautausmaavierailu on rajoittunut jouluaattoiltaan. Niin tänäkin jouluna. Mukana ovat molemmat aikuiset tyttäret. Viemme kynttilät isäni sekä molempien mummojeni haudoille.

Vasta hyvin myöhään aikuisena ymmärsin, kuinka onnekas olen ollut, kun molemmat mummoni olivat lapsuudessani läsnä. Pääkaupunkiseudulla isovanhempien läheisyys ei ole vielä tänäkään päivänä itsestäänselvyys. Isoäideillä oli minun lapsuuteni jouluissa erityisen merkittävä muttei aina parhaiten sujuva rooli. Kun saman kinkun äärellä istuivat sekä kommunistimummoni että vanhoillislestadiolainen isoäitini, keskustelu ei aina ollut mutkatonta.

Palatessamme autolle kaarramme pienen hautausmaan erillisosion kautta. Oulunkylä oli oma kuntansa ennen liittymistään Helsinkiin vuonna 1946 ja tämän vuoksi sillä oli oma paikkansa haudata asukkaansa. Täällä nukkuvat myös nykyisen talomme rakentajat ja kaikki entiset naapurit.

Naapuritalomme emäntä eli harvinaisen pitkän elämän. Hän sulki silmänsä viimeisen kerran sadanneljän vuoden ikäisenä joitakin vuosia sitten.

Pidin koulussa historiasta todella paljon, mutta kun tie vei minut sitten kuitenkin biologisen lääketieteen uralle, minusta ei ole todellakaan tullut historian asiantuntija. Näinollen tyypillisen tutkijan tavoin olen tavannut olla mieluummin hiljaa kun puhutaan historiasta, etten nolaa itseäni.

Historiaa onkin turvallisempaa ja ehkä jollain asteella myös mielenkiintoisempaa katsoa yhden ihmisen näkökulmasta. Tähän perustuvat historialliset romaanit, joista olen vasta hiljattain alkanut tykätä. Ja tähän perustuu se, että mietin jouluaattoillan pimeydessä naapurin rouvaa nyt jo pilven reunalla.

Kun tyttäret alakouluvuosinaan piipahtivat naapurissa kyselemässä pääsiäismunia, vanha rouva tapasi pyytää heidät sisään.
”Äiti, tiedätkö ettei autoja vielä ollut, kun Elsa oli meidän ikäinen”, esikoiseni kysyi yhtenä vuonna.
”Tiedän”, vastasin.
”Oliko tietokoneita?” jatkoi kuopus.

Kerroin lapsille 1900-luvun alkuvuosista niin hyvin kuin osasin. Selitin että Suomi oli osa Venäjää ja että meidän Maunula oli maaseutua. Talot lämmitettiin puulla, sisään ei tullut vettä ja että sähkökin oli vain varakkailla. Hyvin pian ymmärsin että ajankuvaan oli helpompi päästä sisään lukemalla. Luin tytöille iltaisin peräperää Anni Swanin Ollin oppivuodet ja Iiris rukan. Samaistumispintaa lisäsi, kun tarinoiden lapset kävivät Suomalaista yhteiskoulua, samaa jonne esikoisenikin joka aamu bussilla reissasi aina lukioon asti.

Kun mietin hautausmaan kynttilöiden valossa yhden ihmisen maallista vaellusta, käy hyvin selväksi, kuinka eksponentiaalista ihmisen kehitys on ollut vain muutaman viimeisen vuosikymmenen aikana. Isommassa kuvassa minuun teki pari vuotta sitten lähtemättömän vaikutuksen samaa asiaa kuvaavat erilaiset valot New Yorkin luonnontieteellisessä museossa.

Museon ala-aulassa on suuri maailman kartta, jossa pyörii tauotta lineaarinen aikajana ihmiskunnan historiasta. Aina kun maapallon jonnekin kohtaan ilmestyi miljoona ihmistä, sillä ajan hetkellä tuohon paikkaan syttyy lamppu. Aivan aikojen alussa kartta on pimeä. Pikku hiljaa alkaa syttyä muutamia valoja Afrikkaan, vähän enempi Aasiaan ja Uuden Ajan alkaessa täyttyy Eurooppa. Kolme asiaa tästä erittäin kiehtovasta visuaalisesta esityksestä on jäänyt mieleeni. Ehdottomasti hätkähdyttävintä ja juuri se, mikä jokikisen ihmisen kuuluisi nähdä, on kuinka hidasta kehitys alkuun oli ja kuinka dramaattisen räjähdysmäistä se on ollut viime vuosina. Enempi omaan kuriositeettiin liittyy kaksi pienempää havaintoa. Toisena se, kuinka myöhään Pohjois-Amerikka täyttyi, ja toisena meidän oma vaatimaton osamme maailmassa. Suomen kohdalla tuossa lähes ääriään myöten valaistussa tämän päivän maailman kartassa on yksi ainoa lamppu.