Ei ole helppoa olla vanha

Kun etsin vanhaa viisasta naista, sanoja on edessäni kolme. Viimeistä niistä analysoin pari viikkoa sitten (kts Järkikankun postaus 31.12.2018). Nyt tartun ensimmäiseen.

Ystävättäreni sanoo, etten minä ole vanha. Tämä panee minut ajattelemaan sanan määrittelyä. Raadollisimmillaanhan sana on komparatiivinen. Ystäväni mielestä en ole vanha, koska olen nuorempi kuin hän. Lasteni mielestä olin vanha jo kolmekymppisenä.

Vanhuuden määritelmän, kuten sukupuolisen tasa-arvonkin, voi jakaa rakentuvan kulttuurillisista ja biologisista tekijöistä. Jälkimmäiset ovat niitä tylsiä ja helposti itsestäänselviä. Pitää kuitenkin muistaa, että ihmisen biologinen ikä on dramaattisesti muuttunut ihmiseläimen kehityksen aivan viime metreillä. Kun naisen elinikä oli 1900-luvun alkupuolella 46 vuotta, nyt se on melkein tuplasti enemmän. Edustamani biolääketiede on pääosin vastuussa tästä muutoksesta.

Myös kulttuurillinen käsitys vanhuudesta on muuttunut. Ei kovinkaan kauan sitten ihminen nähtiin vanhana, kun hän oli saanut lapset aikuisiksi eli suunnilleen viisikymppisenä. Nyt suomalainen ihminen ei tunnu olevan vanha edes jäädessään eläkkeelle, hetkenä mitä myös hilataan koko ajan eteenpäin.

Ihminen on itse halunnut pidentää elämänsä kaarta ja näyttää sitä yhä edelleen haluavan. Biologina minua kauhistuttaa elämän keinotekoisesti venytetty jatkoaika, josta ihmistä ohjaavat biologiset vietit puuttuvat.

Kaari Utriota puolestaan kauhistuttaa vanhenemisen kulttuurilliset muutokset. Hän puuskahtaa Seuran kolumnissaan marraskuun lopussa olevansa kestävyysvaje. Historiantuntijana hän tietää, että vanhaa ihmistä kunnioitettiin aikana ennen teollista vallankumousta. Mutta kun siirryttiin hyödyn aikakaudelle, jossa yhä edelleen eletään, vanhasta ihmisestä tuli hyödytön marisija ja taakka sekä yhteiskunnalle että läheisille.

Minua kiehtoo, että juuri tyttäreni haluaa viedä minut elokuviin katsomaan neljän lähes yhdeksänkymppisen näyttelijättären keskustelua elämästään. Kun ironisen hauskoja daameja Maggie Smith, Judi Dentch, Joan Plowright ja Eileen Atkins kuuntelee yli tunnin, tulee helposti mieleen, että mikäs tuossa vanhuudessa nyt niin kamalaa on. Kriittinen minä muistaa kuitenkin, että nämä naiset ovat tähtiä ja tilanne on kuvausta varten lavastettu, niin aidolta kuin se tuntuukin. Yksi tähtien kiillotetun fasaadin alta pilkistävä kuriositeetti biologisen vanhenemisen ohella on yksinäisyys. Ihan se sama, josta kärsii myös vanha äitini, joka ei todellakaan ole koskaan ollut tähti.

Luin viime kesänä useammankin kirjan, joissa oli merkittävässä osassa vanheneva suomalainen nainen. Kirjavalinnan täytyi tulla alitajunnasta, sillä en tehnyt sitä tietoisesti. Tommi Kinnusen ”Neljäntienristeyksen” Mariaa, Satu Vasantolan ”En palaa takaisin koskaan luulen” Marttaa ja Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan naishahmoja yhdistää yksi vanhenemiseen liittyvä stereotypia. Naiset istuvat elämänsä lopun yksinään kotona ja odottavat, että joku tulisi käymään. Eikä kukaan tule.

Kun minä katson edessäni odottavaa vanhutta, kysyn itseltäni, mitä haluaisin sieltä löytyvän. Näen edessäni Sohvaperunoiden vanhainkodin ukkiskerhon ja vastaan, että haluan vanhuudestani löytyvän muita ihmisiä, ystäviä jopa. Tämän lisäksi toivoisin vanhuudelleni merkityksellisyyttä ja olen tässä tyytyväinen sivu-uraani kirjailijana. Mutta ennen kaikkea haluaisin, että joku tulisi käymään.