Ei ole helppoa olla nainen

Olen tyttären kanssa Oulussa pienellä lomamatkalla, joka on syksyinen syntymäpäivälahjani kuopukselle. Lahja sisältää teatteria, kampaajaa, ravintolaa, hotellia ja junamatkaa. Tyhjän ajan päätämme käyttää Tietomaassa, josta lapsemme ovat pienestä pitäen tykänneet. Yksi tiedekeskuksen näyttelyistä on tänä vuonna ”X vai Y” miesten ja naisten oletetuista eroista. Testit ovat hauskoja ja niitä on yhdessä kiva tehdä. Loppuraportti on kuitenkin surkea. Tutkija minussa olisi halunnut lisää tilastoja ja eriteltyjä vertailuja. Niitä ei ole. Eikä tulos kerro minulle edes yhteenvetoa, vastasinko testeissä lähempänä tyypillistä miestä vaiko naista.

Sukupuolikeskustelu käy yhteiskunnassa nyt kuumempana kuin mitä se on käynyt koskaan minun elämäni aikana. Se on myös saanut uusia muotoja. Mukaan ovat tulleet niinsanotut sukupuolettomat, mikä on hyvä, vaikka pitääkin muistaa että kokonaismäärässä heitä ei ole paljon. Naisia ja miehiä sen sijaan on. Feminisimi onkin siirtynyt historiaperspektiivistä katsottuna neljänteen aaltoonsa. Minä en ole siinä aktiivinen peluri, mutta seuraan kehitystä kiinnostuneena. Olenhan minä nainen ja mikä vielä tärkeämpää, kahden nuoren naisen äiti. Tasa-arvokeskustelua käydään välillä kiivaana myös omassa keittiössämme.

Suomalaisen naisen asemassa näen erityisen merkityksellisenä ajan viitisenkymmentä vuotta sitten. Samaan tapaan kuin sosiaalidemokratia loi pohjan suomalaiselle hyvinvointivaltiolle loivat pitkälti itse oppineet feministit pohjan suomalaisen naisen tämän päivän mahdollisuuksille. Merkittävää tuolloin oli se, että tässä työssä oli mukana myös paljon miehiä, jotka fiksusti ymmärsivät, että naisen työelämään vapautuminen auttaisi myös heitä. Ennen tätä suomalaisen feminismin toista aaltoa nainen kun kuului kotiin (”perherooli”) ja maailmaa pyöritti mies (”ansiorooli”).

Minä olen tavannut yhteisen kustantajamme juhlissa Eeva Lennonin, Ylen entisen Lontoon kirjeenvaihtajan, ja luen parhaillaan hänen elämänkertaansa. Törmään tarinassa seuraan nimeltä Yksikkö Yhdeksän ja tutustun porukan tavoitteeseen, jossa sekä mies että nainen voisivat ottaa juuri sen roolin, joka kullekin parhaiten sopi. Opin myös, että yksi seuran merkittävimmistä saavutuksista on ollut päivähoitojärjestelmän tuominen suomalaiseen yhteiskuntaan, mikä yhdenmukaisti suomalaisen naisen mahdollisuuksia siirtyä miehen rinnalle ansiorooliin. Vastaavaa järjestelmää ei ole vielä tänä päivänäkään saatu Iso-Britanniaan eikä Yhdysvaltoihin siitä huolimatta, että molemmissa on vuosikymmenien ajan ollut hyvin voimalliset feministiset liikkeet.

Kanadalainen psykologi Jordan B. Peterson on saanut viime aikoina paljon pyyhkeitä sukupuoliseen tasa-arvoon liittyvien puheittensa johdosta. Silti hänen saarnaamista muistuttava esiintymisensä täyttää jäähalleja, myös Helsingissä. Minä pidän tiedemiehen tavasta puhua selkeästi, mutta aina en kuitenkaan ole hänen kanssaan samaa mieltä. Sen mielipiteen kuitenkin jaan, että sukupuolten väliseen tasa-arvoon vaikuttaa tasan kaksi asiaa, kulttuuri ja biologia.

Eri maiden kulttuurit ovat sukupuolisen tasa-arvon suhteen hyvinkin erilaisia. Näin jopa länsimaiden kesken, vaikka usein ajattelemme olevamme monessa kuin yhtä pataa. Laura Saarikoski kirjoittaa tänään Hesarissa tuntemuksiaan amerikkalaisesta naiseudesta, jonka keskellä hän on kokenut olevansa lähes kuin mies. Minulle asemani viidestä eri kulttuurista lähtöisin olevien naisten esimiehenä on opettanut paljon. Muun muassa sen, että Suomessa tilanne naisten vaikutusmahdollisuuksien suhteen on ehdottomasti yksi maailman parhaista.

Siitä huolimatta suomalaisen naisen tilanteeseen liittyy uskomattoman paljon ristiriitaisuutta. Eeva Lennon on ihaillut Ranskasta ja Iso-Britanniasta käsin skandinaavista tasa-arvoisuutta, mutta on samalla ihmetellyt, kuinka paljon suomalainen mies ja nainen erosivat psykologisesti toisistaan. Kun mies oli hiljainen ja puhui lähinnä asiaa, nainen oli puheliaampi, mutta ainoastaan rupatteli. Asiapuhe ei hänelle kuulunut. Nainen oli kuitenkin kultturelli, kävi teatterissa ja hoiti kotia. Mies seurasi sen sijaan urheilua ja oli kiinnostunut tekniikasta. Jordan Peterson vetää samasta asiasta esiin vuosikymmenien tutkimustulokset, mutta käyttää eri termejä. Hän väittää, että mitä enemmän sukupuolten väliset kulttuurierot kaventuvat, sitä enemmän biologiset erot alkavat tulla esiin. Biologina minä olen toki hyvin tietoinen näistä eroista. Absoluuttista viivaa biologisen ja sosiaalisen väliin en kuitenkaan osaa piirtää. Jordan Peterson syyttä biologiaa siitä, että asioista kiinnostunut mies päätyy insinööriksi ja ihmiskeskeinen nainen sairaanhoitajaksi. Itse en ole asiasta varma.

Minä kasvoin lapsuuteni itähelsinkiläisessä kerrostalossa, joka oli täynnä poikia. Välillä ajattelen, että pärjään siitä syystä hyvin työssäni insinöörivaltaisessa terveysteknologiateollisuudessa. Johtavassa asemassa ei kuitenkaan haittaa osata tulkita myös ihmistä.

Minä olen lukenut useammin kuin kerran CNN:n varatoimitusjohtaja Gail Evansin kirjan ”Pelaa kuin mies, voita kuin nainen.” Provosoivasta nimestään huolimatta kirjassa on maalaisjärjellinen ote. Evans sanoo naisella olevan vaikeaa nykypäivän liike-elämässä sen takia, että mies on laatinut säännöt tälle pelikentälle. Vastaavasti mies takeltelee kotielämän pehmeiden vaatimusten kanssa, koska nainen on kirjoittanut tämän kentän säännöstön. Tästä näkökulmasta kummassakaan pärjäämättömyydessä ei ole kyse biologisesta sopimattomuudesta, ainoastaan sosiaalisista säännöistä.

Lause, joka kaikessa miehen ja naisen eroavaisuutta pohtivassa tematiikassa jää minuun kiinni lujemmin kuin muut lauseet, on Eeva Lennonin erityinen kommentti suomalaisesta naisesta. ”Älyllisyys ei kuulunut naisen rooliin.” Hän sanoo usein uransa alkuaikoina ihmetellyn, kuinka nainen saattoi raportoida niin paljon silkkaa asiaa. Lennon puhuu tässä naisen psykologisesta roolista. Peterson ei puolestaan uskalla ottaa kantaa naisen älyllisyyden biologiseen tai kulttuurilliseen juurisyyhyn. Mutta minäpä väitän. Nainen on biologisesti aivan yhtä älykäs olento kuin mieskin. Näinollen naisen älyllisyyden alaspainaminen on puhtaasti yhteiskunnallinen, sosiaalinen tai kulttuurillinen ilmiö, mitä termiä itse kukin tästä haluaa käyttääkään.

Kohta ollaan 2000-luvun kolmannella vuosikymmenellä ja aika on toinen. On kuitenkin uskomatonta, kuinka vahvassa asenteet istuvat yhteiskunnassa. Yhä edelleen naiset täyttävät teatterisalit ja miehet räpläävät tietokoneitaan. Yhä edelleen miehen odotetaan puhuvan asiaa ja naisen rupattelevan. Minua on usein hämmentänyt se, että näitä jämähtäneitä asenteita eivät pönkitä pelkästään miehet, vaan hyvin pitkälle naiset itse. Yksi merkittävimmistä syyllisistä on media. Naistenlehdet pursuavat rupattelevia kevytaiheita ja tädit kikattavat radiokanavilla. Niin kauan kuin yhteiskunnan asenne pysyy muuttumattomana, ei ihmisten käytöskään tule muuttumaan. Naisen sosiaalisessa asemassa kun on kysymys pään asetuksista, ei sen sisällöstä.

Minä aloitin tämän blogin etsiäkseni vanhenevaa viisasta naista. Olin hermostunut höperön vanhan naisen malliin, jota näin ympärilläni (kts Järkikankun postaus 29.8.2018) ja mietin oliko omalla vanhuudellani mitään toivoa. Kysyn samaa itseltäni uudelleen tänään. Vastaus jää yhä edelleen avoimeksi, mutta nyt näen valoa tunnelin päässä. Kun taantuminen typerykseksi ei olekaan biologinen väistämättömyys, minulla on vielä toivoa. Matka siis jatkukoon.