Saunassa sielu puhdistuu

Makaan Villa Kiven saunan lauteella. Löyly on sopivan hellä. Heitän välillä lisää. Kun rentoutuminen antaa myötä, piipahdan terassilla. Töölönlahti on jäätynyt uimattomaksi. Korvaan dippaamisen hengittämällä keuhkoihin kylmää ilmaa. Annan räntäroiskaleiden kostuttaa niskaa. Ihailen valaistua oopperataloa lätäkön toisella puolen. Kun palaan löylyhuoneeseen, on vaikea päättää millä lauteella makaisin. Saunaan mahtuisi parikymmentä saunojaa. Olen ainoa.

Helsingin kirjailijat täyttää tänään viisikymmentä vuotta. Ennen illallista seura tarjoaa mahdollisuuden saunoa yhdessä Helsingin ihanimmista rantasaunoista. Ensin on naisten vuoro ja sitten miesten. Tartun mahdollisuuteen kuin hauki koukkuun. En ole yllättynyt, ettei muita naisia näy. Tämä ei todellakaan ole ensimmäinen kerta, kun saunon naisten vuorolla yksin. Voisin jopa väittää, että tämä on se yleisempi käytäntö. Silti pieni toiveikkuus sielussani jaksaa yrittää. Saunassa kun olisi niin mukava vaihtaa ajatuksia.

Suomalainen mies saunoo enemmän kuin suomalainen nainen. Poikien saunaillat ovat the Käsite. Jo Kekkonen tapasi saunottaa Neuvostoliiton kermaa poliittisten päätösten pehmittämiseksi. Suomalaiset yritykset ovat saunottaneet johtoryhmiään aina kun on ollut tiukka paikka. Mikäli johtoryhmään on sattunut kuulumaan nainen, tämä on istunut illan itsekseen takkahuoneen puolella.

Suomalainen nainen saunoo kyllä perheen kesken ja mökillä porukassa. Vanhahko nainen on saattanut käydä yleisissä saunoissa pitkään ja trendikäs tyttöhipsteri on alkanut hiljattain visiteerata Altaalla tai Löylyssä. Mutta tästä pienestä positiivisesta kehityksestä huolimatta naisten saunominen käy koko ajan harvinaisemmaksi. Saunarakastajana olen tottunut kuulemaan monia selityksiä. ”Kun ei kerkiä meikkaamaan.” ”On huono aika kuukaudesta.” ”En saanut vaihtovaatteita mukaan.” Suurin osa porukasta ei kuitenkaan selitä asiaa mitenkään. Tänäänkään Helsingin kirjailijoiden gaalan osallistujista, joista suurin osa on naisia, ei tule yksikään ottamaan asiaa esille.

Tuore Potilaan lääkärilehti kertoo, että saunomisen on lopulta tutkitusti todettu alentavan yli 50-vuotiaiden sydän- ja verisuonisairauksia. Minä en ole yllättynyt. Päinvastoin. Silti haluaisin nostaa saunomisen henkisen merkityksen sen tuoman ruumiillisen edun edelle.

Me sanomme isoon ääneen, että sauna on osa suomalaisten sielua. Kun riisumme vaatteet, kuorimme samalla päältämme niin estot kuin ongelmatkin. Saunan lauteella suomalainen voi sanoa asioita, jotka muuten eivät ikinä näkisi päivänvaloa. Tai siis voisi, mikäli lauteilla istuisi joku muukin kuin minä.

Yksinäisyydestä itsenäisyytenä

Lempidekkaristini Håkan Nesser kirjoittaa uusimmassa teoksessaan keski-ikäisen naisen yksinäisestä taaperruksesta Englannin tuulisilla niityillä. Nainen miettii kirjassa, että yksinäisyys on itsenäisyyden vanhempi kaksoissisar, se jolla on huono ryhti, rupinen iho ja pahanhajuinen hengitys. Läpi kirjan nainen yrittää lyödä hengiltä ja haudata uhkaavan yksinäisyyden. Usein aseenaan pari lasillista hyvää viiniä. Tilanne ei ole minullekaan tuntematon.

Suomen itsenäisyyspäivä ei ole huono hetki miettiä näiden kahden sanan välisiä harmaata jakoa.

Itsenäinen ihminen tekee itse päätöksensä. Ihan kuten itsenäinen maakin. Itsenäinen voi hyvinkin elää suhteessa, miksei jopa laumassa. Usein itsenäisyys on kuitenkin käytännössä helpompaa yksin. Tällöin ei ole ketään puskemassa päälle, pakottamassa tekemään kuten ei itse halua.

Yksinäinen ihminen on yksin. Tilanne voi olla fyysinen, muttei ole sitä välttämättä. Yksinäiseksi voi tuntea itsensä myös suhteessa, jopa laumassa.

Yhden merkittävimmistä eroista näiden kahden tilan välille tekee valinnan vapaaehtoisuus. Itsenäiseksi kehitytään. Siitä ollaan ylpeitä. Kun yksinäiseksi taas joudutaan. Ja sitä surraan. Minä muiden mukana. Sanon arvostavani itsenäisyyttä, mutta pelkääväni yksinäisyyttä.

Minä elän itsenäisessä parisuhteessa. Myös päivätyöni pitää sisällään itsenäisiä vaikutusmahdollisuuksia. Luova työ on sen sijaan yksinäistä. Mika Waltari kirjoittaa, että kirjailija tulee aina olemaan hyvin yksinäinen, siitä huolimatta miten läheisiä ja rakkaita ihmisiä hänellä olisi ympärillään. Luova työ kun kuulemma eristää ihmisen ja tekee hänestä yksinäisen, myös muiden joukossa, aina ja kaikkialla. Minulla ei siis liene vaihtoehtoa.

Tekniikan Maailma testaa: Vanhuus

Kökötän vanhuuden kynnyksellä kuin mangusti mustan aukon reunalla. Tuonne pitäisi hypätä, mutten tiedä mitä siellä on. Muistan hyvin nuoruden ja aikuisuudenkin olen analysoinut puhki. Keski-ikä tuppaa olemaan lähimuistissa kuin eilinen. Vanhuutta sen sijaan voin punnita vain seuraamieni esimerkkien kautta. Eikä niitä ole montaa.

Mitä tekee analyyttisellä mielellä varustettu kirjailija, kun joku asia kummastuttaa? Ostaa kasan kirjoja.

Antikvaari-nettipalvelu tarjoaa vanhuuden ihmeitä kartoittavia opuksia ihan mukavasti. Antti Eskolan uusin kirja löytyy jopa omasta hyllystä. Ostin sen hänen kuolemansa yhteydessä lukemani kehuryöpyn johdosta. Joitakin kirjoittamiseen liittyviä Eskolan ajatuksia olen jo lainannutkin (18.9.2018).

Eskolan ”Vanhuus” ja Timo Airaksisen ”Vanhuuden ylistys” ovat analyyttisiä teoksia, kuten sosiologilta ja filosofilta sopii odottaakin. Ja miehiltä. Eskola ja Airaksinen nostavat vanhuuden pöydälle ja analysoivat sitä joka puolelta. Aivan kuten tekniikan maailma analysoi uutta oksasilppuria.

Antti Eskola tutkii vanhenemista hyvin käytännöllisestä näkökulmasta. Hän puhuu kykenemättömyydestä leikata varpaankynsiä. Hän kertoo tyttärensä saapuvan tarkistamaan, että hän syöttää laskujen viitenumerot oikein nettipankissa. Mutta ennen kaikkea hän puhuu ihmisen tarpeellisuuden tunteesta, senkin jälkeen kun lapset on saatettu aikuiseksi ja työelämä on takana. Mielestäni kyse on yhdestä biologisen ihmisen perustarpeista, joka ei häviä mihinkään, vaikka ihminen vanhenee. Eskola etsii omaa tarpeellisuuttaan kirjoittamalla, eikä todellakaan ole ainoa tietokirjailija, joka tekee näin jäätyään eläkkeelle. Hän mainitsee myös lapsenlapset. Muitakin tarpeellisuuden muotoja toki löytyy.

Timo Airaksinen puhuu kirjassaan paljon viime aikoina tapahtuneesta vanhenemisen muutoksesta. Hän esittelee termin postmoderni vanhuus ajassa tietoteknisen kiireen jälkeen. Tälle ajalle on tyypillistä vanhuuden kieltäminen ja halu pysyä nuorena ikuisesti. Airaksinen väittää tämän ajan synnyttäneen kokonaan uuden vanhuuskulttuurin, jossa eletään väliin jäänyttä ”sitku” elämää. Matkustetaan maailmalla. Liikutaan ohjatusti mutta halutaan myös rikkoa rajoja extreme-lajien parissa. Palataan opiskelemaan opiskelematta jääneitä aineita, tällä kertaa työväen- tai kansalaisopistoon. Kun luen kirjaa, minua hymyilyttää. Tunnistan tyypin ja nautin karikatyrisoinnista.
Molempien miesten kirjoja yhdistää positiivinen sävy. He eivät pelkää vanhenemista. Se lohduttaa minua. Analyyttinen sävy jättää kuitenkin kylmäksi. Jään kaipaamaan tunnetta. Kysyn, missä ovat naiset?

Palaan divarikauppaan ja ostan Simone de Beauvoirin kirjan ”Vanhuus”. Kirja on kuuluisa ja tunnetusti negatiivinen. Ajalla voi olla tässä oma merkityksensä. Kun Eskolan ja Airaksisen kirjat ovat 2000-luvulta, De Beauvoirin kirja on vuodelta 1970. Myös eri kulttuuri saattaa vaikuttaa näkökulmaan. Ranskassa vanheneminen on taatusti erilaista kuin Suomessa. Mutta silti luulen että sukupuoli merkitsee tässä tarinassa aika lailla.

Simone de Beauvoir oli viisas nainen. Perehdyin hänen eksistentialistisiin ajatuksiinsa opiskeluaikana. Vanhenemisen analytiikka jäi minulta huomaamatta. Ehkä tarkoituksella. Nyt luen sitä kiinnostuneena. De Beauvoir tarkastelee ikääntynyttä ihmistä ensin tieteen, historian ja yhteiskunnan näkökulmasta. Biologia vetää minua puoleensa kuin magneetti, mutta koska tulen tässä blogissa kirjoittamaan vanhenemisen biologiasta kyllästymiseen asti, en kaada analyysiani nyt tähän. Sen sijaan käännän katseen etsimääni tunteeseen. Miltä vanheneminen tuntuu?

Vaikka vanhenemisen tunteita on yhtä monta erilaista kuin on ihmisiä, jotkun asiat ovat enempi yhteisiä kuin toiset. Hämmästyttävimpiin kuuluu se, kuinka ikä tuntuu yllättävän kaikki. Toinen lähes yhtä hämmästyttävä seikka on se, että lähes kaikki yli 60-vuotiaat kokevat itsensä huonokuntoisiksi tai sairaiksi. Tämä tunne ei kuitenkaan ole todellinen, mikäli olotilan kalibroi vanhenevan ihmisen muuttuvaan biologiaan eikä vertaa sitä nuoreen ihmiseen, joka vanhus ehkä mielessään haluaisi olla. Vanhuuden hyväksyntä nouseekin de Beauvoirin kirjassa negatiivisuuden keskiöön. Enkä minä usko uuden ajan muuttaneen tilannetta yhtään sen paremmaksi. Jopa päinvastoin.

Kun olen saanut kahlattua kirjat läpi, kysyn itseltäni, opinko mitään? Tiedänkö nyt, miltä minun vanhuuteni tulee näyttämään?

Enpä oikeastaan. Löydän kielteisen vastauksen syyn yllättävästä paikasta, Eeva Lennonin elämänkerran alkusanoista. Journalisti sanoo, että jos tarinalla ei ole loppua, juoni on mahdotonta kirjoittaa johdonmukaisesti. Fiktiokirjailijana tiedän tämän vallan hyvin. Omaan elämääni en ole aiemmin osannut ajatusta soveltaa. Nyt asia näyttää kristallinkirkkaalta. Koska en tiedä oman tarinani loppua, en näe vanhuuteni kertomusta enkä täten osaa toimia johdonmukaisesti. Tavallaan surullista, mutta toisaalta eikö tässä ennustuksettomuudessa piile juuri elämän kiehtovuus.

Seulomalla sairaaksi

Kun luennoin syöpämarkkereista, minun oli tapana aloittaa puheeni lauseella ”puolet teistä tässä luentosalissa tulee saamaan syövän ja joka neljäs tulee kuolemaan siihen.” Nyt luvut ovat muuttuneet entisestään. Kyse ei ole niinkään syövän lisääntymisestä tai muuttumisesta jotenkin agressiivisemmaksi. Kyse on isosta kuvasta, jossa ihminen yksinkertaisesti elää pidempään, kun muita tauteja on opittu hallitsemaan paremmin, ja täten todennäköisyys saada kontrolloimattomaan solukasvuun johtava mutaatio nousee. Osan isosta kuvasta kattaa myös syöpädiagnostiikan parantuminen ja yhteiskunnan panostamisen siihen.

Tänään on minun vuoroni seulontojen ketjussa. Kun vieras nainen puristelee rintojani ja tunkee niitä tutkimuslevyjen väliin, en voi olla miettimättä prosessin mielekkyyttä. Tai mielettömyyttä.

Kun entinen esimieheni, eturauhassyövän kanssa elämäntyönsä tehnyt grand-old-man uskalsi julkisesti kyseenalaistaa eturauhassyöpäseulonnan järkevyyden, hän sai päälleen potilasjärjestön vihaisen kommenttiryöpyn. Kuinka joku uskalsi väittää, että heidän olisi ollut parempi elää tietämättä, että heillä oli syöpä.

Minun tissiseulontani on ohi viidessä minuutissa. Prosessi toimii kuin teollinen tuotantoketju. Ihmistä ei juuri huomioida. Yksi sisään, toinen ulos. Mitä nopeammin, sitä enemmän tulee rahaa. Seulontojen saamisesta kilpailevat monet yksityiset laboratorioalan toimijat. Syöpäseulonnat ovat massiivinen bisnes. Paitsi laboratorioille, myös diagnostiikkayrityksille. Rintojani skriinannut laite on kallis. Ja niitä tarvitaan monta. Valtavan kokoisen seulontakokonaisuuden kustantaa yhteiskunta. Kuten hoidotkin. Osan tarpeeseen, mutta ison siivun myös ”varmuuden vuoksi”.

Biologi minussa unohtaa seulonnat nopeasti. Kirje tulee kotiin kuukauden kuluessa. Kuten on tullut edellisinäkin vuosina. Ajatus kääntyy huomiseen ja vaikeuteen valita ruokalajia. Olen luvannut kokata ystävättärelleni, jonka syöpähoidot ovat kesken. Vaativaa elämäntilannetta muutenkin taapertavalla ystävälläni diagnosoitiin viime kesänä rintasyöpä. Jälkihoidot ovat raskaat ja vievät voimia entisestään. Ruokavaliotakin on rajoitettu. Päätän kokata kalaa vihannespedillä.

Matka menneeseen minään

Tytär houkuttaa minut katsomaan The Crownia. Ensimmäinen nettitelevisiokokemukseni koukuttaa minut nopeasti, vaikken ole koskaan pitänytkään erityisemmin englantilaisesta monarkiasta. Sarja on kuitenkin erinomaisesti tehty ja päästää ihmisen sisään. Ensimmäisellä kaudella sieluni vie Winston Churchill. Vanhan pääministerin nuori apulainen ottaa eräänä päivänä työpaikaltaan mukaansa nuoren Winstonin kirjoittaman kirjan. Apulainen kertoo lumoutuneensa, miten mies on osannut analysoida elämää jo 24-vuotiaana. Tyttö itse tuntee olevansa vastaavaan kykenemätön. Mieleni sopukoihin painuu iäkkään Winston Churchillin ilme ja ihmettely. ”Mitä ihmettä minä oikein olen kirjoittanut?”

Parissa päivässä kysymys kääntyy kohti itseä. Päädyn viettämään itsenäistä iltaa kotikirjaston lattialla vanhojen päiväkirjojen ja paperipinojen keskellä. Ahmin tekstiä, valun muistoihin tunteen kautta, itken kuin vesiputous mutta hymyilenkin muutamaan otteeseen. Opin yhden illan aikana itsestäni enemmän kuin monien vuosien terapiasessioiden aikana olen oppinut. Matka ei kuitenkaan ole helppo. Monin kohdin sattuu niin pirusti. Silti en voi muuta kuin suositella samaa kaikille, joiden kirjoituspöydän alimmasta laatikosta löytyy oma menneisyys.

Kohtaan ensimmäisenä pelokkaan nuoren tytön, joka päätyy räpiköimään läpi vuosien yrittäen päästä eroon peloistaan. Kahdeksantoistavuotias tyttö kirjoittaa: ”Lakkiaiset on ylihuomenna. Se ei oikein tahdo mahtua mun ajatuksiin. Vihdoin ylioppilas. Yksi etappi saavutettu. Koko elämä kysymysmerkkinä edessä. Pimeänä ja pelottavana. Mä oon lukenut paljon pääsykokeeseen. Jos mä pääsen, pelko senkun kasvaa. Jos en pääse, pettymys on mieletön. Valitse nyt sitten siitä. Kunpa olisi joku joka päättäisi minun puolesta. Kertoisi kaikki, mitä pitää tehdä ja pitäisi huoltakin musta samalta. Hitto, kun tulevaisuus näyttää synkältä ja pelottavalta.”

Tutustun jo aikaisessa elämänvaiheessa kiireeseen tuskastuneeseen nuoreen naiseen, joka kaksikymmentäyksivuotiaana kirjoittaa: ”Mun opiskelussa on kriisi. Enkä edes tiedä, mistä se varsinaisesti johtuu. Laitoksella vaan kaikki ottaa päähän ja välillä itkettää. Ihmiset sen tekee. Niillä ei ole mitään muuta kuin lukeminen, lukeminen ja lukeminen. Valiojoukolla on kauhea kiire. Otetaan kursseja toisensa perään ja ollaan helvetin ylpeitä itsestään. Tunnelma on kireä ja täynnä kilpailua. Mua oksettaa koko paikka! Entä jos mä olenkin väärässä paikassa? Entä jos musta tulee hermoraunio jo ennen kuin olen perillä?” Kiire ja kireys sekä niiden nostattamat tuska sekä ahdistus palaavat teksteissä vuosien kuluessa yhä uudelleen ja uudelleen. Nyky-yhteiskunnan kiivaasti pyörivä oravanpyörä saa pyyhkeitä. Kuten ihmisten turhantärkeys. Sekä aikataulut. Almanakat. Kannettavat tietokoneet, kännykät ja IT-järjestelmät.

Kun nuori nainen kasvaa, vievät tunnemyrskyt elämää kiivaasti sen laidasta toiseen. Kaksikymmentäviisivuotias pohtija kirjoittaa: ”Tunteita on niin vaikea selittää. On melkein mahdoton kuvata ajatuksia, jotka syntyvät tunteista. Tunteet ovat niin sekavia. Ehkäpä minä olen vaan niin järkiperäinen ihminen. Kaikki pitäisi aina voida selittää järjen avulla. Ja tunteet ovat niin järjettömiä. Ristiriita järkevien ajatusten ja tunteiden välillä on todella raastavaa. Siksi kai tunteita on niin vaikea selittää. Ehkäpä osaisinkin, jos minulla olisi hallussani kaikki maailman sanat ja kyky käyttää niitä. Mutta sanavarastoni on niin rajallinen ja kykyni muovata sanoistani kirjoitusta ei ole kirjailijan kyky. Joten se tarve, joka minua piiskaa tämän koneen äärellä päivästä toiseen, tuntuu todella painostavalta. Olisi niin suuri halu, todellinen tarve avata tunteiden niin täpötäynnä oleva arkku minun sielustani. Ja on niin turhauttavaa tajuta, ettei siihen ole keinoja. Että sanat mitkä paperille syntyvät eivät ikinä kykene niitä tunteita selittämään.” Tunteet ja järki eivät opi seurustelemaan keskenään erityisen hyvin vuosikymmenien mittaisella matkalla, mutta toimeen ne oppivat toistensa kanssa tulemaan. Ainakin jotenkuten.

Yksinäisyydestä muodostuu matkan koskettavin ydin ja itsenäisyydestä sen kantavin voima. Kaksikymmentäseitsemänvuotiaana pahin on ohi ja omille jaloille päässyt nainen kirjoittaakin: ”Elän elämää, jollaista ihannoin ja jollaista olen tavoitellut. Olen itsenäinen nainen ja elän itsenäistä elämää. Olen suhteellisen älykäs ja vahva ihminen. Kuitenkin minussa on herkkyyttä ja pehmeyttä, liikaakin. Minulla on onnistuneita ihmissuhteita. Olen pystynyt poistamaan kaunan lapsuuttani kohtaan ja rakentamaan hyvät suhteet vanhempiini uudelleen. Olen itsenäistynyt pois minun ajatuksiani hallitsevien ihmisten mielipiteistä. Olen kyennyt rakentamaan ystävyyssuhteita ja ympärilläni on ihmisiä, joiden kanssa pärjään ja joista osaa todella kunnioitan. Kuitenkaan ihmiset eivät enää hallitse minua, eivätkä ihmissuhteet ole elämäni perusta. Ihmisten käsitykset eivät ole minä. Minä olen juuri sellainen kuin olen. Hyväksyn sen. Ja kunnioitan sitä. Kuitenkin samalla elämäni on tyhjää ja usein tylsää. Pystyn sanomaan itselleni, että elämäni on itsenäistä, mutta tarkoitanko sittenkin yksinäistä. Säälinkö kuitenkin itseäni sen tärkeän ihmissuhteen puuttumisesta? Mistä tulee kipu, kun näen ympärillä pieniä lapsia ja onnellisia perheitä? Enkö olekaan ylpeä yksityisyydestäni, itsenäisyydestäni ja vahvuudestani. Ovatko ne ominaisuuksia, joihin on mahdotonta sisällyttää läheisyyttä? Miksei läheisyys voisi samalla olla itsenäisyyttä? Kahden itsenäisen ihminen välinen läheisyys. Ilman riippuvuutta, jatkuvia tarpeita ja vaateita. Sellaista läheisyyttä minä kaipaan. Ja siitä syystä en osaa päättää, olenko onneton. Vaiko onnellinen.” Vanhuuden yksinäisyyteen liittyvät pelot ja itsenäisyyteen liittyvät pohdinnat saavat teksteistä aivan uutta sisältöä. Tuntuu kuin koko kulma muuttuisi toiseksi. Uudeksi ja jollakin mystisellä tavalla paremmaksi.

Opin matkan varrella paljon myös omasta biologiastani. Erityisesti vuosilta, jolloin tyttäret saapuivat kahden itsenäisen ihmisen uuteen liittoon. Kolmekymmenvuotias tuore äiti kirjoittaa: ”Raskaus oli onneksi helppo. Mies varmaan nauraisi tuolle, että kuittaan homman yhdellä pienellä lauseella. Sillä olinhan minä rasittava. Varsinkin alussa. Itkeä tuhersin ja valitin. Kerrankin olimme tulossa saunasta ja jämähdin keskelle portaikkoa itkemään. Ihan ilman syytä.” Hormonimyrskyjen muistot tuovat runsaasti lohtua vaihdevuosien hormonihelvettiin.

Loppuun täytyy kuitata, että matka menneeseen ei ole pelkästää ahdistava, vaikka kynä ja kirjoituskone ovatkin tallentaneet paljon enemmän pahoja kuin hyviä ajatuksia. Yhtä unelmaa ei kuitenkaan voi sivuuttaa. Neljäkymmentäneljävuotias keski-ikäinen nainen kirjoittaa: ”Minua jännittää. Ihan kamalasti itse asiassa. Onko minua koskaan jännittänyt näin paljon? Ei varmaan. Ainakaan koskaan ennen en ole nukkunut näin huonosti. Koskaan en myöskään ole laskenut päiviä näin tiiviisti. Kahden viikon ja yhden päivän päästä toteutuu yksi elämäni suurimmista unelmista. Minusta tulee kirjailija!”

Voileipäsyndrooma

Juttelen hotellin aulabaarissa kirjailijakollegan kanssa. Mies on huolissaan jaksamisestani. Huoli nousee muutamaa viikkoa aiemmin postaamastani tuskapuuskahduksesta kirjailijoiden suljetussa facebook-ryhmässä. Päädymme yhdessä päivittelemään kirjan ulostuloon liittyvää tunnemyrskyä. Vain toinen kirjailija voi ymmärtää, mistä on kysymys. Kollega yrittää piristää minua. ”Sinulla on fiktion lahja”, se sanoo. ”Siinä on jotakin, mitä wanna-be kirjailijat eivät ymmärrä. Ne miettii muotoseikkoja ja tekstin rakennetta. Sellaset on sivuseikkoja. Tarinan lahja tekee kirjailijan. Ja samalla se turvaa meidät. Me voidaan aina viedä oma tuskamme mielikuvitusmaailmaan ja analysoida se siellä pois.” Juuri sillä sekunnilla ymmärrän, mistä on noussut työstön alla olevan romaanini sivujuoni, jota alkuperäinen suunnitelma ei pitänyt lainkaan sisällään.

Päädyn haastattelemaan kuuluisaa lastenpsykiatria tietokirjailijoiden kokkareilla. ”Mitä pystyt kertomaan minulle yksinäisen äidin ja lapsen väleistä?” kysyn. Asiantuntija vastaa. Minä kirjoitan muistiin. Kotona mietin, mikä äidin kohtaloksi mahtaa kirjassani muodostua. Vielä kuukaudenkaan päästä en tiedä vastausta.

Minä olen äitini tytär. Samalla olen tyttärieni äiti. Tunnen syvää sympatiaa junan ravintolavaunun vitriinissä asuvan sämpylän välissä olevaa savulohta kohtaan.

Siniset silmät suojaavat todellisuudelta

Osallistun ystävättäreni kuusikymmenvuotispäivällisille pienessä lähiöravintolassa. Jaan pöydän juhlakalun veljen ja ystäväpariskunnan kanssa. Päätän hyödyntää tilannetta ja haastatella minua kymmenisen vuotta vanhempaa pöytäseuruetta kokemuksista lasten aikuistumisen tiimoilta. Rouva tietää heti mistä puhun ja käyttää tilanteesta termiä ”tyhjän kodin syndrooma”. Myös miehillä on mielipiteitä. Kuuntelen kiinnostuneena. Pöytäseurueelta löytyy useita avioeroja, uusioperheitä ja sitä kautta vaihtelevia tilanteita. Kysyn, miten aikuistuneet lapset pitävät yhteyttä. ”Vaihtelevasti”, kuuluu vastaus. Pöydän psykologi vannoo WhatsAppin nimeen. Hänen seitsemän lastaan kolmesta eri liitosta ovat isänsä kanssa tiiviissä yhteydessä tietoteknisen verkoston kautta.

Minulla on ristiriitainen viha-rakkaussuhde tietotekniikkaan. Myönnän etten pärjäisi enää tietosanakirjojen tuottamalla vanhenevalla tiedolla kuten 80-luvulla oli tapana. Somea ilman uskoisin kyllä tulevani toimeen, mutta yksinäisinä iltoina virtuaalinen sosiaalisuuskin on parempi kuin olo ilman ainoatakaan yhteyttä. WhatsApp on minullekin tietoteknisen kommunikaation positiivisin ilmentymä. On perheryhmää, on matkaporukkaa ja sukulaiskommunikaatiota. Kaikki saavat viestin yhdellä kertaa eikä tarvitse soitella tai viestitellä ristiin rastiin.

Minä lähetän WhatsAppilla viestin ”lähdin nyt tulemaan” kotiryhmälle, kun istun bussissa matkalla kotiin. En saa vastausta. Huomaan, että viesti ei ole lähtenyt. Olen kotona ennen kuin viestini saapuu kotisohvalle. Kaista näyttää olevan täynnä.

En ole tietotekniikan asiantuntija. Itse asiassa kaikkea muuta. Mutta kirjoitan parhaillaan romaania, jossa yhtenä merkittävänä pelurina on kännykkäyritys. Olen haastatellut kirjaa varten monia entisiä nokialaisia, niin mobiili- kuin verkkopuoleltakin. Olen oppinut paljon matka- ja lankapuhelimen eroista. Kun soitan älykännykälläni, näen sieluni silmin tukiaseman, sen ohjaimen ja mobiilikeskuksen. Pelikentän, jolla operaattorit pelaavat ja jonka rakentamisessa Nokia on vielä tänäkin päivänä kova nimi. Olen myös oppinut kännykkäpuhelun olevan ”polku” kun taas kännykällä välitettävän nettiviestin suhaavan ”moottoritietä”, jonka leveys on suoraan verrannollinen G-kirjaimen numeroliitteeseen vekottimessasi. Mitä enemmän on porukkaa, sitä leveämpi motari tarvitaan. Kunnes porukkaa on niin paljon, ettei kaista kertakaikkiaan enää riitä. Mitenkäs WhatsApp viesti sitten lähetetään?

Olen avautunut tekniikkatuskastani jo aiemminkin (12.9.2018), enkä viitsi toistaa kaikkea tähän uudelleen. Siitä olen iloinen, että tekniikkauskovaisen maamme media alkaa lopulta kiinnostua aiemmin tiukasti vaietusta tietotekniikkapessimismistä. Lempijuontajani Pekka Vahvanen on hiljattain julkaissut kirjan, joka väittää digitalisaation tuhoavan kaiken meille arvokkaan. Toinen tietokirjailija Petteri Järvinen sanoo, että some urkkii tietomme, syö vapaa-aikamme, aiheuttaa riippuvuutta, tuhoaa tietosuojan, nostaa yhden yrityksen kaikkia valtioita suuremmiksi ja tuhoaa lopulta jopa demokratian.

Minä olen tänään huolissani siitä, että porukka nojaa tekniikkaan yhtään mitään siitä ymmärtämättä. Ei väliä oli alusta sitten googlen hakukone tai WhatsApp-viestipalvelin. Luottavaisesti laitetaan dokumentit servereille ja muutetaan kaapinovet avautumaan RFID-koodilla, vaikka paperi ja avainkin ovat yhä edelleen olemassa. Puhumattakaan että ymmärrettäisiin ihmisen biologiaa tai psykologiaa, joiden edessä teknologia voikin muuttua meitä palvelevasta avustajasta vaaralliseksi aseeksi.

Viime talvena iso osa Suomea lähellä Venäjän rajaa jäi noin viikoksi ilman sähköä. Oli talvi, eikä tilanne ole todellakaan voinut olla miellyttävä. Muttei myöskään poikkeuksellisen harvinainen. Kun pelastusjohtajaa haastateltiin uutisissa, tämä korosti yhden asian merkitystä. Että jokaisessa kodissa tulisi olla radio, joka toimisi paristoilla. Sähkön katketessa tämä on ainoa keino saada viestejä siitä, missä mennään. Tiedustelin asiaa työpaikalla lounaspöydässä. Kaikilla parillakymmenellä ihmisellä oli patteriradio kesämökillä. Kenelläkään ei kotona. Ei meilläkään. Niin sinisilmäinen on tekniikkauskovainen ihminen.