Hidasta elämää

Kun matkustin kahdeksan vuotta sitten junalla läpi Siperian, tunsin tekeväni matkan enempi ajassa kuin maantieteessä. Kun sukulaispoika maalta vieraili viime viikonloppuna kotonamme Helsingissä, koin vierailun enempi ajan kuin matkan takaa. Kun rakennamme parhaillaan taloa Lappiin vanhojen päivien varalle, odotan enempi paluuta jonnekin entisen ajan kaltaiseen kuin muuttoa uudelle paikkakunnalle.

Tiedän katsovani maailmaa vanhenevan ihmisen vinkkelistä. Se nostaa monilta ihmisiltä ihokarvat pystyyn. Ainahan vanhat ihmiset ovat vastustaneet uutta ja kaivanneet vanhaa. En väitä vastaan, mutta tänään haluan nostaa esille yhden ainoan sanan. Aika.

Jo pitkään suurin muutos, mitä ihminen on vanhentessaan kohdannut suhteessa nuoruuteensa, on ollut tekniikan kehittyminen. Alkuun se oli teollistumista ja höyrykoneita. Sitten se oli liikennettä, autoja ja lentokoneita. Myöhemmin tietotekniikkaa ja älypuhelimia. Kaikkia noita kehitysaskeleita on yhdistänyt lupaus. ”Tämä innovaatio auttaa sinua. Pääset tavoitteesi nopeammin. Saat itsellesi lisää aikaa.”

Konkreettisin nopeuteen liittyvä kehittyminen on tapahtunut matkustamisessa. Kuuntelen parhaillaan äänikirjana historiallista romaania. Minua hymyilyttää, kun matkaa Helsingistä Vihtiin tehdään hevosella kestikievareiden kautta melkein viikko. Tänä päivä suurin osa matkailijoista pitää junamatkailuakin liian hitaana. Toiselle puolen maailmaa pitää päästä saman päivän aikana. Maksoi mitä maksoi. Itselle tai maapallolle.

Myös tietotekniikka on nopeuttanut elämämme rytmiä. Tämä näkyy erityisesti kommunikaatiossa. Kun ennen oli aikaa odottaa ystävän vastausta kirjeitse toista viikkoa, nyt pidetään itsestäänselvänä, että vastaus sähköpostiin tulee samana päivänä.

Mutta ovatko nämä elämäämme nopeuttaneet tekniset kehitysaskeleet antaneet meille lisää aikaa ja täten tehneet elämästämme ilmavampaa eli hitaampaa? Eivät ole. Väittäisin jopa että päinvastoin. Samalla ne ovat tuoneet mukanaan kiireeseen liittyviä lieveilmiöitä.

Koska kommunikaatiosta on tullut niin näppärän nopeaa, viestejä lähetellään yhtenään. Sähköpostilaatikot täyttyvät eikä meileihin ehditä reagoida. Syntyy huonosti käyttäytymisen kulttuuri. Ja koska ihmisen hyvinvoinnin peruspilareita ovat hänen paikkansa laumassa ja yhteytensä toisiin ihmisiin, välinpitämättömyys luo ympärilleen uskomattoman määrän pahaa oloa.

Minä vietän työstä vapaata viikkoa kirjailijaresidenssissä Välimeren rannalla. Olen sulkenut sähköpostilaatikkoni. Kirjoittamisen ohessa kävelen kauniissa kevätsäässä vähintään pari tuntia päivässä. Eilen osuin kävelyreissullani pieneen kivijalkakauppaan, joka oli omistautunut kirjeiden kirjoittamiselle. Ostin kauniin lehtiön, joka toi mieleeni lämpimiä muistikuvia lapsuudesta. Illalla googeloin itseni kansainväliselle kirjekaverisivustolle, joka on omistautunut vanhanaikaisen kirjeidenkirjoittamiskulttuurin elvyttämiselle. Rekisteröidyn jäseneksi ja jään odottamaan ensimmäistä kirjettä. Se tulee parin viikon päästä.

Rohkea harmaa

On pitkän työpäivän ilta. Istun lentokoneessa matkalla kotiin. Lontoossa on ollut IT- ja pelialan suurtapahtuma. Kone on täynnä nuoria trendikkäästi pukeutuneita miehiä. Osa aikuisia lapsia lippis kutreillaan. Lentoemon kärrystä ostetaan pääasiassa kolajuomaa. Muutama harva juo viiniä. Juttu lentää.

”Katso tuo naisen harmaita hiuksia”, sanoo nuorukainen kaksi riviä takaani.
”Mitä niistä?” kaveri kysyy.
”Sitä vaan, että oletko koskaan miettinyt, miksi miehet harmaantuvat, mutta naiset eivät”, lähes poika vielä jatkaa.
”No kun ne värjää”, kaverinsa kuulostaa siltä, että puhuisi mieluummin jostakin muusta.
”Niin mutta miksi?”

Pudottaudun keskustelusta. Olen käynyt saman rupattelun itseni kanssa niin monta kertaa, etten enää pysy laskuissa mukana.

Minä kuulun siihen ei-niin-yleiseen tummatukkaiseen suomalaisrotuun, joka harmaantuu tavallista nuorempana. Ensimmäiset harmaat hiukset ilmestyivät kolmekymppisyyden jälkeen. Jo nelikymppisenä värjäsin hiukseni tuttuun tummuuteen. Kerta toisensa jälkeen kasvava hiusraja muuttui tarkemmin ja tarkemmin erottuvaksi. Vähitellen aloin pitää värjäämistä silkkana tyhmyytenä.

Kokeilin harmaantumisen ajatusta vain muutamalla ystävättärellä. Vaste oli niin negatiivinen, että suljin pian suuni. ”No ei vanhenemisessa kai mitään pahaa ole, mutta miksi ihmeessä harmaat hiukset. Melkein mitä tahansa muuta!” ”Jännä ajatus, mutta voisi kai siihen laittaa sitten jotain raitoja, tummia vaikka. Olisi vähän niinkuin tarkoituksella trendikäs.”

En halunnut harmaantua ollakseni trendikäs. Minä annoin itseni harmaantua kunnioittaakseni aikaa ja biologiaa. Mikäli mies saa harmaista hapsista lisächarmia oman kokemuksensa ja kertyneen viisautensa kruununa, miksei nainenkin voisi saada?

Nyt pitkähköt hiukseni ovat hopeiset. Ne ovat todennäköisesti matkalla kohti äitini vitivalkoisia. Suomalaiseen tapaan saan harvoin kohteliaisuuksia. Niistä, mitä tulee, yksitoista prosenttia koskee kirjojani, puoli prosenttia työtäni ja kahdeksankymmentäkuusi prosenttia harmaita hiuksiani. Onhan hiukseni kyllä kivat, mutten silti usko kehujen kohdistuvan niiden ulkonäköön. Lähinnä kiitos koskenee rohkeutta olla ylpeästi oma itsensä ikineen kaikkineen ja näyttää se avoimesti ulospäin. Suomalaiselle naiselle kun tämä ei ole koskaan ollut helppoa.

Elämän salasana hukkumassa

Useat kulttuuri-ihmiset ovat vaikuttaneet merkittävästi minun elämäni kulkuun. Olen tehnyt päätöksen viedä kukan niin monen heistä haudalle kuin mahdollista. Tytär haluaa lähteä mukaani Englannin maaseudulle etsimään Agatha Cristien hautaa.

Olen pudonnut pari kuukautta sitten Finnairin kultakorttikerhosta, mutta työmatkojen takia lentopisteitä piisaa. Päätän käyttää niistä muutaman ostaakseni tyttärelleni sisäänpääsyn lentokenttä-loungeen. Se olisi mielestäni hyvä alkupotku yhteiselle kulttuurimatkalle.

Tämän hyvin yksinkertaisen toimituksen suorittamiseksi minun pitää käydä yhdellätoista nettisivulla, käyttää kolmea puhelinsovellusta sekä viettää yli puoli tuntia puhelimessa. Ensin googeloin, mistä Loungen sisäänpääsy ostetaan. Sitten klikkaan itseni Finnairin sivuille. Pääsen haluamalleni sivulle kolmen klikkauksen jälkeen. Siinä pyydetään kirjautumaan jäsentunnuksilla. Avaan puhelimen salasanasovelluksen ja kaivan salasanan esiin 78:n muun salasanan joukosta. Loggaan itseni sisään ja ostan Lounge-passin. Systeemi haluaa pisteiden lisäksi varmistaa oston pankkitunnuksilla. Avaan puhelimesta tunnuslukusovelluksen, joka värähtää ymmärrettyään, että sitä tarvitaan. Osto hyväksytään ja sivu vaatii varmistusta sähköpostilla. Avaan Outlookin ja käyn klikkaamassa varmistusviestiä. Palaan Finnairin sivulle tsekkaamaan, vieläkö jotain pitää tehdä. Sivu kertoo, että minulle on lähetetty ostosta sähköposti. Palaan Outlookiin. Finnair Shopilta tullut sähköposti kertoo, että minun täytyy vielä mennä on-line sovellukseen liittämään Lounge-passi lentolippuun. Tarvitsen tyttären lentolipun. En muista kummalta tietokoneelta olen sen ostanut. Käyn katsomassa kummankin koneen sähköpostit. Lippua ei löydy. Mietin olisiko tytär kuitenkin ostanut lipun omalta koneeltaan. Näin on. Saan varaustunnuksen ja palaan syöttämään sitä Finnairin sovellukseen, joka vaatii uusintakirjautumisen. Käyn puhelimessa tarkistamassa salasanan uudelleen. Kun pääsen sisään ja syötän pyydetyn varaustunnuksen, systeemi ilmoittaa että Lounge-passin liittäminen lippuun ei onnistu, soita asiakaspalveluun. Teen kuten käsketty. Jonotan hissimusiikkia kuunnellen noin vartin ja lopulta asiakaspalveluhenkilö vastaa. ”Systeemi näyttää olevan rikki”, hän sanoo ja pyytää minua odottamaan linjalla, kun tekee liittämisen manuaalisesti. Se kestää 32 minuuttia. Tarkistan vielä tyttären puhelimesta, että Loungen sisäänpääsy näkyy lopulta hänen Boarding passissaan.

Kun istun Loungen parven kiikkuvassa tuolissa kädessä kylmä valkoviinilasi, en voi olla miettimättä, miksi jokikinen tietotekninen kikkailu saa minulta nykyään karvat pystyyn. Miksi sydämeni lyö ylikierroksilla joka kerta, kun vahvistan laskuja tunnuslukusovelluksella? Miksi kolmen eri maan HR-sovellusten erilaisuus minut kiehumaan raivosta? Miksi soitan mieluummin VR:n lipunmyyntiin ja maksan siitä kuin ostan autojunapaketin verkosta?

Vastaus on yksinkertainen. Minua hermostuttaa tulevaisuus. Mikäli minä, korkeasti koulutettu teknologiajohtaja olen jo tänä päivänä näiden tietoteknisten vekottimien käytön kanssa osaamiseni äärirajoilla, mitä tapahtuu tulevaisuudessa? Tekniikka tulee entisestään monimutkaistumaan. Samalla minä tulen vanhenemaan. Yhtälö ei ole miellyttävä. Vaihtoehtoja jää vain yksi. Minä tulen putoamaan kelkasta.

Ei ole helppoa olla viisas

Mies älähtää minulle aamupalaa laittaessaan: ”Miksei älymystö Suomessa pidä itsestään ääntä? Miksei ne huolehdi siitä, että sivistys on mukana päätöksenteossa? Miksei yliopistoväki tuo tutkimustaan esiin? Miksei kulttuuria saada mukaan tähän insinöörivetoiseen johtamiseen?”

Loukkaannun vähän, mutten niinkään itseni kuin ystävieni puolesta. Koetan puolustautua, mutta häviän keskustelun. Tappiosta huolimatta jään pohtimaan asiaa.

Minulla on paljon hyvin älykkäitä tuttavia, jotka voisi hyvinkin luokitella kuuluvaksi suomalaiseen älymystöön, mikäli sellainen määritelmä olisi olemassa. Heissä on sekä äärimmäisen skarppeja loogisia älykköjä että suuren määrän faktaa imeneitä tietofriikkejä. Viisaitakin joukosta löytyy. Heitä toki vähemmän, mutta niinhän kuuluukin olla. Viisaus kun kasvaa kokemuksen kautta tietoa eettisesti oikein yhdistelemällä.

Olen eri mieltä mieheni kanssa siitä, etteivätkö älykkäät ja viisaat tuttavani pitäisi ääntä itsestään. He puhuvat paljon. Kirjoittavat mielipiteitään. Julkaisevat kirjojakin. Ongelma on enempikin siinä, että viesti ei kulje tavallisen ihmisen, esimerkiksi mieheni korviin. Puhumattakaan siitä, että se nousisi päätöksentekoportaaseen asti.

Me elämme mediaähkyn aikaa. Paperimedia saattaa olla kriisissä, mutta kuulluksi tulemisen kanavia on tullut rinnalle tuhansia, jollei miljoonia. Näitä uusia viestejä ei suodateta journalistisen filtterin läpi, vaan viestin kuulemisen vastuu siirtyy suoraan vastaanottajalle. Eikä sellaista vastaanottajaa olekaan joka kykenisi kuulemaan kaikki viestit, puhumattakaan objektiivisesti analyysoimaan niiden merkityksen tai edes todenperäisyyden.



Kun asiantuntija haluaa viestinsä kuulluksi, mitkä ovat hänen mahdollisuutensa? Miten hän saa sanottavansa esiin tuhansien kilpailevien viestien joukossa? Filosofi Ville Lähde puhuu ”keskustelun markkinoista”, joissa vain älämölö merkitsee. Suunvuoron saa nykyään se, joka puhuu lujimpaa, ei se, jolla on merkityksellistä sanottavaa. Kirjoja kääntävä ystäväni lanseerasi hiljattain termin ”journalistinen monokulttuuri”. Hän käytti termiä kuvaamaan tietystä maasta tehtävää uutisointia aina tietyn kirjeenvaihtajan silmin. Minä käytän nyt samaa termiä asiantuntijuuden monokulttuurista. Kun media tai päätöksentekokoneisto haluaa asiantuntijaäänen kommentoimaan akuuttia asiaa, riittää yleensä ihan mikä tahansa dosentti. Näinollen sama biologinen asiantuntija päätyy kommentoimaan iltauutisissa kaikkea lintujen reviirikäyttäytymisestä sote-uudistukseen.

Etsiessäni vanhenevan naisen viisautta, kysynkin, merkitseekö viisaus aina tulemista kuulluksi? Voiko ihminen olla viisas vain ollessaan yksin ja hiljaa?

Vastaaminen ei ole helppoa. Ensiksi tulee mieleen, että mikä ettei. Varmaan näin onkin. Maailmassa on paljon hiljaista viisautta. Toisaalta viisaus on usein lauman jäsenelleen antama titteli. Viisaus voi elää työyhteisössä tai perhepiirissä ja usein sitä esiintyykin suvun vanhemmissa mahtihenkilöissä. Mieheni peräänkuuluttama asiantuntijuuden kautta esiinnostettu viisaus on yksi viisauden kunnioitetuimpia muotoja.

Minulle nauretaan usein, kun listaan lapsuudessa itselleni asettamia tavoitteita. Kirjoittaa kirja. Tulla kutsutuksi Linnan juhliin. Päästä kysymykseksi tietovisaan tai sanaksi ristikkoon. Nyt hymyilen niille itsekin. Hiljattain eräässä lehtihaastattelussa minulta kysyttiin, mitä tavoittelen. ”Viisautta”, vastasin. Toimittaja pyysi tarkentamaan, minkälaista. ”No sellainen Dumbledoren kaltainen olisi kiva.”

Ei ole helppoa olla vanha

Kun etsin vanhaa viisasta naista, sanoja on edessäni kolme. Viimeistä niistä analysoin pari viikkoa sitten (kts Järkikankun postaus 31.12.2018). Nyt tartun ensimmäiseen.

Ystävättäreni sanoo, etten minä ole vanha. Tämä panee minut ajattelemaan sanan määrittelyä. Raadollisimmillaanhan sana on komparatiivinen. Ystäväni mielestä en ole vanha, koska olen nuorempi kuin hän. Lasteni mielestä olin vanha jo kolmekymppisenä.

Vanhuuden määritelmän, kuten sukupuolisen tasa-arvonkin, voi jakaa rakentuvan kulttuurillisista ja biologisista tekijöistä. Jälkimmäiset ovat niitä tylsiä ja helposti itsestäänselviä. Pitää kuitenkin muistaa, että ihmisen biologinen ikä on dramaattisesti muuttunut ihmiseläimen kehityksen aivan viime metreillä. Kun naisen elinikä oli 1900-luvun alkupuolella 46 vuotta, nyt se on melkein tuplasti enemmän. Edustamani biolääketiede on pääosin vastuussa tästä muutoksesta.

Myös kulttuurillinen käsitys vanhuudesta on muuttunut. Ei kovinkaan kauan sitten ihminen nähtiin vanhana, kun hän oli saanut lapset aikuisiksi eli suunnilleen viisikymppisenä. Nyt suomalainen ihminen ei tunnu olevan vanha edes jäädessään eläkkeelle, hetkenä mitä myös hilataan koko ajan eteenpäin.

Ihminen on itse halunnut pidentää elämänsä kaarta ja näyttää sitä yhä edelleen haluavan. Biologina minua kauhistuttaa elämän keinotekoisesti venytetty jatkoaika, josta ihmistä ohjaavat biologiset vietit puuttuvat.

Kaari Utriota puolestaan kauhistuttaa vanhenemisen kulttuurilliset muutokset. Hän puuskahtaa Seuran kolumnissaan marraskuun lopussa olevansa kestävyysvaje. Historiantuntijana hän tietää, että vanhaa ihmistä kunnioitettiin aikana ennen teollista vallankumousta. Mutta kun siirryttiin hyödyn aikakaudelle, jossa yhä edelleen eletään, vanhasta ihmisestä tuli hyödytön marisija ja taakka sekä yhteiskunnalle että läheisille.

Minua kiehtoo, että juuri tyttäreni haluaa viedä minut elokuviin katsomaan neljän lähes yhdeksänkymppisen näyttelijättären keskustelua elämästään. Kun ironisen hauskoja daameja Maggie Smith, Judi Dentch, Joan Plowright ja Eileen Atkins kuuntelee yli tunnin, tulee helposti mieleen, että mikäs tuossa vanhuudessa nyt niin kamalaa on. Kriittinen minä muistaa kuitenkin, että nämä naiset ovat tähtiä ja tilanne on kuvausta varten lavastettu, niin aidolta kuin se tuntuukin. Yksi tähtien kiillotetun fasaadin alta pilkistävä kuriositeetti biologisen vanhenemisen ohella on yksinäisyys. Ihan se sama, josta kärsii myös vanha äitini, joka ei todellakaan ole koskaan ollut tähti.

Luin viime kesänä useammankin kirjan, joissa oli merkittävässä osassa vanheneva suomalainen nainen. Kirjavalinnan täytyi tulla alitajunnasta, sillä en tehnyt sitä tietoisesti. Tommi Kinnusen ”Neljäntienristeyksen” Mariaa, Satu Vasantolan ”En palaa takaisin koskaan luulen” Marttaa ja Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan naishahmoja yhdistää yksi vanhenemiseen liittyvä stereotypia. Naiset istuvat elämänsä lopun yksinään kotona ja odottavat, että joku tulisi käymään. Eikä kukaan tule.

Kun minä katson edessäni odottavaa vanhutta, kysyn itseltäni, mitä haluaisin sieltä löytyvän. Näen edessäni Sohvaperunoiden vanhainkodin ukkiskerhon ja vastaan, että haluan vanhuudestani löytyvän muita ihmisiä, ystäviä jopa. Tämän lisäksi toivoisin vanhuudelleni merkityksellisyyttä ja olen tässä tyytyväinen sivu-uraani kirjailijana. Mutta ennen kaikkea haluaisin, että joku tulisi käymään.

Ei ole helppoa olla nainen

Olen tyttären kanssa Oulussa pienellä lomamatkalla, joka on syksyinen syntymäpäivälahjani kuopukselle. Lahja sisältää teatteria, kampaajaa, ravintolaa, hotellia ja junamatkaa. Tyhjän ajan päätämme käyttää Tietomaassa, josta lapsemme ovat pienestä pitäen tykänneet. Yksi tiedekeskuksen näyttelyistä on tänä vuonna ”X vai Y” miesten ja naisten oletetuista eroista. Testit ovat hauskoja ja niitä on yhdessä kiva tehdä. Loppuraportti on kuitenkin surkea. Tutkija minussa olisi halunnut lisää tilastoja ja eriteltyjä vertailuja. Niitä ei ole. Eikä tulos kerro minulle edes yhteenvetoa, vastasinko testeissä lähempänä tyypillistä miestä vaiko naista.

Sukupuolikeskustelu käy yhteiskunnassa nyt kuumempana kuin mitä se on käynyt koskaan minun elämäni aikana. Se on myös saanut uusia muotoja. Mukaan ovat tulleet niinsanotut sukupuolettomat, mikä on hyvä, vaikka pitääkin muistaa että kokonaismäärässä heitä ei ole paljon. Naisia ja miehiä sen sijaan on. Feminisimi onkin siirtynyt historiaperspektiivistä katsottuna neljänteen aaltoonsa. Minä en ole siinä aktiivinen peluri, mutta seuraan kehitystä kiinnostuneena. Olenhan minä nainen ja mikä vielä tärkeämpää, kahden nuoren naisen äiti. Tasa-arvokeskustelua käydään välillä kiivaana myös omassa keittiössämme.

Suomalaisen naisen asemassa näen erityisen merkityksellisenä ajan viitisenkymmentä vuotta sitten. Samaan tapaan kuin sosiaalidemokratia loi pohjan suomalaiselle hyvinvointivaltiolle loivat pitkälti itse oppineet feministit pohjan suomalaisen naisen tämän päivän mahdollisuuksille. Merkittävää tuolloin oli se, että tässä työssä oli mukana myös paljon miehiä, jotka fiksusti ymmärsivät, että naisen työelämään vapautuminen auttaisi myös heitä. Ennen tätä suomalaisen feminismin toista aaltoa nainen kun kuului kotiin (”perherooli”) ja maailmaa pyöritti mies (”ansiorooli”).

Minä olen tavannut yhteisen kustantajamme juhlissa Eeva Lennonin, Ylen entisen Lontoon kirjeenvaihtajan, ja luen parhaillaan hänen elämänkertaansa. Törmään tarinassa seuraan nimeltä Yksikkö Yhdeksän ja tutustun porukan tavoitteeseen, jossa sekä mies että nainen voisivat ottaa juuri sen roolin, joka kullekin parhaiten sopi. Opin myös, että yksi seuran merkittävimmistä saavutuksista on ollut päivähoitojärjestelmän tuominen suomalaiseen yhteiskuntaan, mikä yhdenmukaisti suomalaisen naisen mahdollisuuksia siirtyä miehen rinnalle ansiorooliin. Vastaavaa järjestelmää ei ole vielä tänä päivänäkään saatu Iso-Britanniaan eikä Yhdysvaltoihin siitä huolimatta, että molemmissa on vuosikymmenien ajan ollut hyvin voimalliset feministiset liikkeet.

Kanadalainen psykologi Jordan B. Peterson on saanut viime aikoina paljon pyyhkeitä sukupuoliseen tasa-arvoon liittyvien puheittensa johdosta. Silti hänen saarnaamista muistuttava esiintymisensä täyttää jäähalleja, myös Helsingissä. Minä pidän tiedemiehen tavasta puhua selkeästi, mutta aina en kuitenkaan ole hänen kanssaan samaa mieltä. Sen mielipiteen kuitenkin jaan, että sukupuolten väliseen tasa-arvoon vaikuttaa tasan kaksi asiaa, kulttuuri ja biologia.

Eri maiden kulttuurit ovat sukupuolisen tasa-arvon suhteen hyvinkin erilaisia. Näin jopa länsimaiden kesken, vaikka usein ajattelemme olevamme monessa kuin yhtä pataa. Laura Saarikoski kirjoittaa tänään Hesarissa tuntemuksiaan amerikkalaisesta naiseudesta, jonka keskellä hän on kokenut olevansa lähes kuin mies. Minulle asemani viidestä eri kulttuurista lähtöisin olevien naisten esimiehenä on opettanut paljon. Muun muassa sen, että Suomessa tilanne naisten vaikutusmahdollisuuksien suhteen on ehdottomasti yksi maailman parhaista.

Siitä huolimatta suomalaisen naisen tilanteeseen liittyy uskomattoman paljon ristiriitaisuutta. Eeva Lennon on ihaillut Ranskasta ja Iso-Britanniasta käsin skandinaavista tasa-arvoisuutta, mutta on samalla ihmetellyt, kuinka paljon suomalainen mies ja nainen erosivat psykologisesti toisistaan. Kun mies oli hiljainen ja puhui lähinnä asiaa, nainen oli puheliaampi, mutta ainoastaan rupatteli. Asiapuhe ei hänelle kuulunut. Nainen oli kuitenkin kultturelli, kävi teatterissa ja hoiti kotia. Mies seurasi sen sijaan urheilua ja oli kiinnostunut tekniikasta. Jordan Peterson vetää samasta asiasta esiin vuosikymmenien tutkimustulokset, mutta käyttää eri termejä. Hän väittää, että mitä enemmän sukupuolten väliset kulttuurierot kaventuvat, sitä enemmän biologiset erot alkavat tulla esiin. Biologina minä olen toki hyvin tietoinen näistä eroista. Absoluuttista viivaa biologisen ja sosiaalisen väliin en kuitenkaan osaa piirtää. Jordan Peterson syyttä biologiaa siitä, että asioista kiinnostunut mies päätyy insinööriksi ja ihmiskeskeinen nainen sairaanhoitajaksi. Itse en ole asiasta varma.

Minä kasvoin lapsuuteni itähelsinkiläisessä kerrostalossa, joka oli täynnä poikia. Välillä ajattelen, että pärjään siitä syystä hyvin työssäni insinöörivaltaisessa terveysteknologiateollisuudessa. Johtavassa asemassa ei kuitenkaan haittaa osata tulkita myös ihmistä.

Minä olen lukenut useammin kuin kerran CNN:n varatoimitusjohtaja Gail Evansin kirjan ”Pelaa kuin mies, voita kuin nainen.” Provosoivasta nimestään huolimatta kirjassa on maalaisjärjellinen ote. Evans sanoo naisella olevan vaikeaa nykypäivän liike-elämässä sen takia, että mies on laatinut säännöt tälle pelikentälle. Vastaavasti mies takeltelee kotielämän pehmeiden vaatimusten kanssa, koska nainen on kirjoittanut tämän kentän säännöstön. Tästä näkökulmasta kummassakaan pärjäämättömyydessä ei ole kyse biologisesta sopimattomuudesta, ainoastaan sosiaalisista säännöistä.

Lause, joka kaikessa miehen ja naisen eroavaisuutta pohtivassa tematiikassa jää minuun kiinni lujemmin kuin muut lauseet, on Eeva Lennonin erityinen kommentti suomalaisesta naisesta. ”Älyllisyys ei kuulunut naisen rooliin.” Hän sanoo usein uransa alkuaikoina ihmetellyn, kuinka nainen saattoi raportoida niin paljon silkkaa asiaa. Lennon puhuu tässä naisen psykologisesta roolista. Peterson ei puolestaan uskalla ottaa kantaa naisen älyllisyyden biologiseen tai kulttuurilliseen juurisyyhyn. Mutta minäpä väitän. Nainen on biologisesti aivan yhtä älykäs olento kuin mieskin. Näinollen naisen älyllisyyden alaspainaminen on puhtaasti yhteiskunnallinen, sosiaalinen tai kulttuurillinen ilmiö, mitä termiä itse kukin tästä haluaa käyttääkään.

Kohta ollaan 2000-luvun kolmannella vuosikymmenellä ja aika on toinen. On kuitenkin uskomatonta, kuinka vahvassa asenteet istuvat yhteiskunnassa. Yhä edelleen naiset täyttävät teatterisalit ja miehet räpläävät tietokoneitaan. Yhä edelleen miehen odotetaan puhuvan asiaa ja naisen rupattelevan. Minua on usein hämmentänyt se, että näitä jämähtäneitä asenteita eivät pönkitä pelkästään miehet, vaan hyvin pitkälle naiset itse. Yksi merkittävimmistä syyllisistä on media. Naistenlehdet pursuavat rupattelevia kevytaiheita ja tädit kikattavat radiokanavilla. Niin kauan kuin yhteiskunnan asenne pysyy muuttumattomana, ei ihmisten käytöskään tule muuttumaan. Naisen sosiaalisessa asemassa kun on kysymys pään asetuksista, ei sen sisällöstä.

Minä aloitin tämän blogin etsiäkseni vanhenevaa viisasta naista. Olin hermostunut höperön vanhan naisen malliin, jota näin ympärilläni (kts Järkikankun postaus 29.8.2018) ja mietin oliko omalla vanhuudellani mitään toivoa. Kysyn samaa itseltäni uudelleen tänään. Vastaus jää yhä edelleen avoimeksi, mutta nyt näen valoa tunnelin päässä. Kun taantuminen typerykseksi ei olekaan biologinen väistämättömyys, minulla on vielä toivoa. Matka siis jatkukoon.

Haudattua historiaa

Olen kasvanut perheessä, jossa hautausmaat ovat aina olleet merkityksellisiä, eivät pelkästään jouluisin. Isäni rakasti kirkkoja niiden rakennushistorian takia. Jokakesäisellä Suomen ympäriajelulla pistäydyimme kymmenissä, jollei sadoissa, kirkoissa. Pysähdykseen kuului myös hautojen katselu kirkon ympärillä, mikäli sellaisia oli. Nuori minä kehitti vahvimman hautuumaasiteensä kuitenkin Malmin suuren kalmiston kanssa. Sinne oli kotoa Itä-Helsingistä hyvä pyörämatka. Välillä pyöräilin äidin kanssa, useammin yksin. Kauniissa puutarhassa oli hyvä kävellä ja penkeillä lukea. Olin alle viidentoista, kun kerroin kotona, minne haluan tulla haudatuksi.

Viimeiset parikymmentä vuotta hautausmaavierailu on rajoittunut jouluaattoiltaan. Niin tänäkin jouluna. Mukana ovat molemmat aikuiset tyttäret. Viemme kynttilät isäni sekä molempien mummojeni haudoille.

Vasta hyvin myöhään aikuisena ymmärsin, kuinka onnekas olen ollut, kun molemmat mummoni olivat lapsuudessani läsnä. Pääkaupunkiseudulla isovanhempien läheisyys ei ole vielä tänäkään päivänä itsestäänselvyys. Isoäideillä oli minun lapsuuteni jouluissa erityisen merkittävä muttei aina parhaiten sujuva rooli. Kun saman kinkun äärellä istuivat sekä kommunistimummoni että vanhoillislestadiolainen isoäitini, keskustelu ei aina ollut mutkatonta.

Palatessamme autolle kaarramme pienen hautausmaan erillisosion kautta. Oulunkylä oli oma kuntansa ennen liittymistään Helsinkiin vuonna 1946 ja tämän vuoksi sillä oli oma paikkansa haudata asukkaansa. Täällä nukkuvat myös nykyisen talomme rakentajat ja kaikki entiset naapurit.

Naapuritalomme emäntä eli harvinaisen pitkän elämän. Hän sulki silmänsä viimeisen kerran sadanneljän vuoden ikäisenä joitakin vuosia sitten.

Pidin koulussa historiasta todella paljon, mutta kun tie vei minut sitten kuitenkin biologisen lääketieteen uralle, minusta ei ole todellakaan tullut historian asiantuntija. Näinollen tyypillisen tutkijan tavoin olen tavannut olla mieluummin hiljaa kun puhutaan historiasta, etten nolaa itseäni.

Historiaa onkin turvallisempaa ja ehkä jollain asteella myös mielenkiintoisempaa katsoa yhden ihmisen näkökulmasta. Tähän perustuvat historialliset romaanit, joista olen vasta hiljattain alkanut tykätä. Ja tähän perustuu se, että mietin jouluaattoillan pimeydessä naapurin rouvaa nyt jo pilven reunalla.

Kun tyttäret alakouluvuosinaan piipahtivat naapurissa kyselemässä pääsiäismunia, vanha rouva tapasi pyytää heidät sisään.
”Äiti, tiedätkö ettei autoja vielä ollut, kun Elsa oli meidän ikäinen”, esikoiseni kysyi yhtenä vuonna.
”Tiedän”, vastasin.
”Oliko tietokoneita?” jatkoi kuopus.

Kerroin lapsille 1900-luvun alkuvuosista niin hyvin kuin osasin. Selitin että Suomi oli osa Venäjää ja että meidän Maunula oli maaseutua. Talot lämmitettiin puulla, sisään ei tullut vettä ja että sähkökin oli vain varakkailla. Hyvin pian ymmärsin että ajankuvaan oli helpompi päästä sisään lukemalla. Luin tytöille iltaisin peräperää Anni Swanin Ollin oppivuodet ja Iiris rukan. Samaistumispintaa lisäsi, kun tarinoiden lapset kävivät Suomalaista yhteiskoulua, samaa jonne esikoisenikin joka aamu bussilla reissasi aina lukioon asti.

Kun mietin hautausmaan kynttilöiden valossa yhden ihmisen maallista vaellusta, käy hyvin selväksi, kuinka eksponentiaalista ihmisen kehitys on ollut vain muutaman viimeisen vuosikymmenen aikana. Isommassa kuvassa minuun teki pari vuotta sitten lähtemättömän vaikutuksen samaa asiaa kuvaavat erilaiset valot New Yorkin luonnontieteellisessä museossa.

Museon ala-aulassa on suuri maailman kartta, jossa pyörii tauotta lineaarinen aikajana ihmiskunnan historiasta. Aina kun maapallon jonnekin kohtaan ilmestyi miljoona ihmistä, sillä ajan hetkellä tuohon paikkaan syttyy lamppu. Aivan aikojen alussa kartta on pimeä. Pikku hiljaa alkaa syttyä muutamia valoja Afrikkaan, vähän enempi Aasiaan ja Uuden Ajan alkaessa täyttyy Eurooppa. Kolme asiaa tästä erittäin kiehtovasta visuaalisesta esityksestä on jäänyt mieleeni. Ehdottomasti hätkähdyttävintä ja juuri se, mikä jokikisen ihmisen kuuluisi nähdä, on kuinka hidasta kehitys alkuun oli ja kuinka dramaattisen räjähdysmäistä se on ollut viime vuosina. Enempi omaan kuriositeettiin liittyy kaksi pienempää havaintoa. Toisena se, kuinka myöhään Pohjois-Amerikka täyttyi, ja toisena meidän oma vaatimaton osamme maailmassa. Suomen kohdalla tuossa lähes ääriään myöten valaistussa tämän päivän maailman kartassa on yksi ainoa lamppu.