Istun kesäteatterissa. Illasta kylmenee. Filtti täytyy heittää jalkojen päälle puoliajan jälkeen. Näytelmä on hyvä, mutta olen siitä huolimatta ärtynyt. Katson yleisöä. Yhdeksänkymmentä prosenttia katsojista on naisia. Suurin osa keski-ikäisiä tai sen jo taittaneita. Naiset nauravat helpoille vitseille. Navanalusjutut saavat heidät punastelemaan täpinöissään. Älykkäämpi huumori menee ohi. Sille nauravat vain yleisön kolme miestä ja muutama paikalle eksynyt teini-ikäinen.
Kotimatkalla muistelen hiljattain tekemääni laivamatkaa. Reissun päällä oli isompi eläkeläisporukka. Naiset istuivat buffapöydissä omissa porukoissaan ja miehet omissaan. Koska matkustin yksin, kuulin keskustelut hyvin. Naisten pöydässä kritisoitiin ruokaa, puhuttiin lastenlapsista ja kikatettiin uusimmalle iltalehtien lööpille Jari Sillanpäästä. Miesten pöydässä puhuttiin politiikasta, kritisoitiin uusinta Hesarin pääkirjoitusjuttua ja mietittiin, mitä Putinin ja Trumpin tapaamisesta seuraisi.
Miksi nämä tapahtumat saavat minut ärtymään? Vastaus on yksinkertainen. Nainen ei ole yhtään sen tyhmempi biologinen olento kuin mieskään. Mikä ihme on yhteiskunnassamme vinossa, kun vanheneva nainen lokeroituu höperöksi idiootiksi ja vanheneva mies charmantiksi älyköksi?
Illan päätteeksi päätän aloittaa blogin. Olen harjoitellut nettialustaa muutaman kohdennetun blogin kanssa parin viime vuoden aikana. Tällä kertaa aion kirjoittaa vanhenevasta naisesta ja yrittää rikkoa tabua väistämättömästä tyhmyydestä. Minä haluan vanhentua toivossa ja uskossa, että elämänkokemukseni tekee minua koko ajan viisaammaksi eikä päinvastoin.
Kun vierailin ystäviemme mökillä Pohjois-Ruotsin Bodenissa, ystävättäreni esitteli minut meänkieltä puhuvalle naapurilleen. Koulutus- ja työlitanian jälkeen Bengt oli hetken hiljaa ja sanoi lopulta, että ”järkikankku siis”. Sinä iltana nauroin termille, mutta nyt aion pitää siitä kiinni kynsin ja hampain.
