Ei ole helppoa olla nainen

Olen tyttären kanssa Oulussa pienellä lomamatkalla, joka on syksyinen syntymäpäivälahjani kuopukselle. Lahja sisältää teatteria, kampaajaa, ravintolaa, hotellia ja junamatkaa. Tyhjän ajan päätämme käyttää Tietomaassa, josta lapsemme ovat pienestä pitäen tykänneet. Yksi tiedekeskuksen näyttelyistä on tänä vuonna ”X vai Y” miesten ja naisten oletetuista eroista. Testit ovat hauskoja ja niitä on yhdessä kiva tehdä. Loppuraportti on kuitenkin surkea. Tutkija minussa olisi halunnut lisää tilastoja ja eriteltyjä vertailuja. Niitä ei ole. Eikä tulos kerro minulle edes yhteenvetoa, vastasinko testeissä lähempänä tyypillistä miestä vaiko naista.

Sukupuolikeskustelu käy yhteiskunnassa nyt kuumempana kuin mitä se on käynyt koskaan minun elämäni aikana. Se on myös saanut uusia muotoja. Mukaan ovat tulleet niinsanotut sukupuolettomat, mikä on hyvä, vaikka pitääkin muistaa että kokonaismäärässä heitä ei ole paljon. Naisia ja miehiä sen sijaan on. Feminisimi onkin siirtynyt historiaperspektiivistä katsottuna neljänteen aaltoonsa. Minä en ole siinä aktiivinen peluri, mutta seuraan kehitystä kiinnostuneena. Olenhan minä nainen ja mikä vielä tärkeämpää, kahden nuoren naisen äiti. Tasa-arvokeskustelua käydään välillä kiivaana myös omassa keittiössämme.

Suomalaisen naisen asemassa näen erityisen merkityksellisenä ajan viitisenkymmentä vuotta sitten. Samaan tapaan kuin sosiaalidemokratia loi pohjan suomalaiselle hyvinvointivaltiolle loivat pitkälti itse oppineet feministit pohjan suomalaisen naisen tämän päivän mahdollisuuksille. Merkittävää tuolloin oli se, että tässä työssä oli mukana myös paljon miehiä, jotka fiksusti ymmärsivät, että naisen työelämään vapautuminen auttaisi myös heitä. Ennen tätä suomalaisen feminismin toista aaltoa nainen kun kuului kotiin (”perherooli”) ja maailmaa pyöritti mies (”ansiorooli”).

Minä olen tavannut yhteisen kustantajamme juhlissa Eeva Lennonin, Ylen entisen Lontoon kirjeenvaihtajan, ja luen parhaillaan hänen elämänkertaansa. Törmään tarinassa seuraan nimeltä Yksikkö Yhdeksän ja tutustun porukan tavoitteeseen, jossa sekä mies että nainen voisivat ottaa juuri sen roolin, joka kullekin parhaiten sopi. Opin myös, että yksi seuran merkittävimmistä saavutuksista on ollut päivähoitojärjestelmän tuominen suomalaiseen yhteiskuntaan, mikä yhdenmukaisti suomalaisen naisen mahdollisuuksia siirtyä miehen rinnalle ansiorooliin. Vastaavaa järjestelmää ei ole vielä tänä päivänäkään saatu Iso-Britanniaan eikä Yhdysvaltoihin siitä huolimatta, että molemmissa on vuosikymmenien ajan ollut hyvin voimalliset feministiset liikkeet.

Kanadalainen psykologi Jordan B. Peterson on saanut viime aikoina paljon pyyhkeitä sukupuoliseen tasa-arvoon liittyvien puheittensa johdosta. Silti hänen saarnaamista muistuttava esiintymisensä täyttää jäähalleja, myös Helsingissä. Minä pidän tiedemiehen tavasta puhua selkeästi, mutta aina en kuitenkaan ole hänen kanssaan samaa mieltä. Sen mielipiteen kuitenkin jaan, että sukupuolten väliseen tasa-arvoon vaikuttaa tasan kaksi asiaa, kulttuuri ja biologia.

Eri maiden kulttuurit ovat sukupuolisen tasa-arvon suhteen hyvinkin erilaisia. Näin jopa länsimaiden kesken, vaikka usein ajattelemme olevamme monessa kuin yhtä pataa. Laura Saarikoski kirjoittaa tänään Hesarissa tuntemuksiaan amerikkalaisesta naiseudesta, jonka keskellä hän on kokenut olevansa lähes kuin mies. Minulle asemani viidestä eri kulttuurista lähtöisin olevien naisten esimiehenä on opettanut paljon. Muun muassa sen, että Suomessa tilanne naisten vaikutusmahdollisuuksien suhteen on ehdottomasti yksi maailman parhaista.

Siitä huolimatta suomalaisen naisen tilanteeseen liittyy uskomattoman paljon ristiriitaisuutta. Eeva Lennon on ihaillut Ranskasta ja Iso-Britanniasta käsin skandinaavista tasa-arvoisuutta, mutta on samalla ihmetellyt, kuinka paljon suomalainen mies ja nainen erosivat psykologisesti toisistaan. Kun mies oli hiljainen ja puhui lähinnä asiaa, nainen oli puheliaampi, mutta ainoastaan rupatteli. Asiapuhe ei hänelle kuulunut. Nainen oli kuitenkin kultturelli, kävi teatterissa ja hoiti kotia. Mies seurasi sen sijaan urheilua ja oli kiinnostunut tekniikasta. Jordan Peterson vetää samasta asiasta esiin vuosikymmenien tutkimustulokset, mutta käyttää eri termejä. Hän väittää, että mitä enemmän sukupuolten väliset kulttuurierot kaventuvat, sitä enemmän biologiset erot alkavat tulla esiin. Biologina minä olen toki hyvin tietoinen näistä eroista. Absoluuttista viivaa biologisen ja sosiaalisen väliin en kuitenkaan osaa piirtää. Jordan Peterson syyttä biologiaa siitä, että asioista kiinnostunut mies päätyy insinööriksi ja ihmiskeskeinen nainen sairaanhoitajaksi. Itse en ole asiasta varma.

Minä kasvoin lapsuuteni itähelsinkiläisessä kerrostalossa, joka oli täynnä poikia. Välillä ajattelen, että pärjään siitä syystä hyvin työssäni insinöörivaltaisessa terveysteknologiateollisuudessa. Johtavassa asemassa ei kuitenkaan haittaa osata tulkita myös ihmistä.

Minä olen lukenut useammin kuin kerran CNN:n varatoimitusjohtaja Gail Evansin kirjan ”Pelaa kuin mies, voita kuin nainen.” Provosoivasta nimestään huolimatta kirjassa on maalaisjärjellinen ote. Evans sanoo naisella olevan vaikeaa nykypäivän liike-elämässä sen takia, että mies on laatinut säännöt tälle pelikentälle. Vastaavasti mies takeltelee kotielämän pehmeiden vaatimusten kanssa, koska nainen on kirjoittanut tämän kentän säännöstön. Tästä näkökulmasta kummassakaan pärjäämättömyydessä ei ole kyse biologisesta sopimattomuudesta, ainoastaan sosiaalisista säännöistä.

Lause, joka kaikessa miehen ja naisen eroavaisuutta pohtivassa tematiikassa jää minuun kiinni lujemmin kuin muut lauseet, on Eeva Lennonin erityinen kommentti suomalaisesta naisesta. ”Älyllisyys ei kuulunut naisen rooliin.” Hän sanoo usein uransa alkuaikoina ihmetellyn, kuinka nainen saattoi raportoida niin paljon silkkaa asiaa. Lennon puhuu tässä naisen psykologisesta roolista. Peterson ei puolestaan uskalla ottaa kantaa naisen älyllisyyden biologiseen tai kulttuurilliseen juurisyyhyn. Mutta minäpä väitän. Nainen on biologisesti aivan yhtä älykäs olento kuin mieskin. Näinollen naisen älyllisyyden alaspainaminen on puhtaasti yhteiskunnallinen, sosiaalinen tai kulttuurillinen ilmiö, mitä termiä itse kukin tästä haluaa käyttääkään.

Kohta ollaan 2000-luvun kolmannella vuosikymmenellä ja aika on toinen. On kuitenkin uskomatonta, kuinka vahvassa asenteet istuvat yhteiskunnassa. Yhä edelleen naiset täyttävät teatterisalit ja miehet räpläävät tietokoneitaan. Yhä edelleen miehen odotetaan puhuvan asiaa ja naisen rupattelevan. Minua on usein hämmentänyt se, että näitä jämähtäneitä asenteita eivät pönkitä pelkästään miehet, vaan hyvin pitkälle naiset itse. Yksi merkittävimmistä syyllisistä on media. Naistenlehdet pursuavat rupattelevia kevytaiheita ja tädit kikattavat radiokanavilla. Niin kauan kuin yhteiskunnan asenne pysyy muuttumattomana, ei ihmisten käytöskään tule muuttumaan. Naisen sosiaalisessa asemassa kun on kysymys pään asetuksista, ei sen sisällöstä.

Minä aloitin tämän blogin etsiäkseni vanhenevaa viisasta naista. Olin hermostunut höperön vanhan naisen malliin, jota näin ympärilläni (kts Järkikankun postaus 29.8.2018) ja mietin oliko omalla vanhuudellani mitään toivoa. Kysyn samaa itseltäni uudelleen tänään. Vastaus jää yhä edelleen avoimeksi, mutta nyt näen valoa tunnelin päässä. Kun taantuminen typerykseksi ei olekaan biologinen väistämättömyys, minulla on vielä toivoa. Matka siis jatkukoon.

Haudattua historiaa

Olen kasvanut perheessä, jossa hautausmaat ovat aina olleet merkityksellisiä, eivät pelkästään jouluisin. Isäni rakasti kirkkoja niiden rakennushistorian takia. Jokakesäisellä Suomen ympäriajelulla pistäydyimme kymmenissä, jollei sadoissa, kirkoissa. Pysähdykseen kuului myös hautojen katselu kirkon ympärillä, mikäli sellaisia oli. Nuori minä kehitti vahvimman hautuumaasiteensä kuitenkin Malmin suuren kalmiston kanssa. Sinne oli kotoa Itä-Helsingistä hyvä pyörämatka. Välillä pyöräilin äidin kanssa, useammin yksin. Kauniissa puutarhassa oli hyvä kävellä ja penkeillä lukea. Olin alle viidentoista, kun kerroin kotona, minne haluan tulla haudatuksi.

Viimeiset parikymmentä vuotta hautausmaavierailu on rajoittunut jouluaattoiltaan. Niin tänäkin jouluna. Mukana ovat molemmat aikuiset tyttäret. Viemme kynttilät isäni sekä molempien mummojeni haudoille.

Vasta hyvin myöhään aikuisena ymmärsin, kuinka onnekas olen ollut, kun molemmat mummoni olivat lapsuudessani läsnä. Pääkaupunkiseudulla isovanhempien läheisyys ei ole vielä tänäkään päivänä itsestäänselvyys. Isoäideillä oli minun lapsuuteni jouluissa erityisen merkittävä muttei aina parhaiten sujuva rooli. Kun saman kinkun äärellä istuivat sekä kommunistimummoni että vanhoillislestadiolainen isoäitini, keskustelu ei aina ollut mutkatonta.

Palatessamme autolle kaarramme pienen hautausmaan erillisosion kautta. Oulunkylä oli oma kuntansa ennen liittymistään Helsinkiin vuonna 1946 ja tämän vuoksi sillä oli oma paikkansa haudata asukkaansa. Täällä nukkuvat myös nykyisen talomme rakentajat ja kaikki entiset naapurit.

Naapuritalomme emäntä eli harvinaisen pitkän elämän. Hän sulki silmänsä viimeisen kerran sadanneljän vuoden ikäisenä joitakin vuosia sitten.

Pidin koulussa historiasta todella paljon, mutta kun tie vei minut sitten kuitenkin biologisen lääketieteen uralle, minusta ei ole todellakaan tullut historian asiantuntija. Näinollen tyypillisen tutkijan tavoin olen tavannut olla mieluummin hiljaa kun puhutaan historiasta, etten nolaa itseäni.

Historiaa onkin turvallisempaa ja ehkä jollain asteella myös mielenkiintoisempaa katsoa yhden ihmisen näkökulmasta. Tähän perustuvat historialliset romaanit, joista olen vasta hiljattain alkanut tykätä. Ja tähän perustuu se, että mietin jouluaattoillan pimeydessä naapurin rouvaa nyt jo pilven reunalla.

Kun tyttäret alakouluvuosinaan piipahtivat naapurissa kyselemässä pääsiäismunia, vanha rouva tapasi pyytää heidät sisään.
”Äiti, tiedätkö ettei autoja vielä ollut, kun Elsa oli meidän ikäinen”, esikoiseni kysyi yhtenä vuonna.
”Tiedän”, vastasin.
”Oliko tietokoneita?” jatkoi kuopus.

Kerroin lapsille 1900-luvun alkuvuosista niin hyvin kuin osasin. Selitin että Suomi oli osa Venäjää ja että meidän Maunula oli maaseutua. Talot lämmitettiin puulla, sisään ei tullut vettä ja että sähkökin oli vain varakkailla. Hyvin pian ymmärsin että ajankuvaan oli helpompi päästä sisään lukemalla. Luin tytöille iltaisin peräperää Anni Swanin Ollin oppivuodet ja Iiris rukan. Samaistumispintaa lisäsi, kun tarinoiden lapset kävivät Suomalaista yhteiskoulua, samaa jonne esikoisenikin joka aamu bussilla reissasi aina lukioon asti.

Kun mietin hautausmaan kynttilöiden valossa yhden ihmisen maallista vaellusta, käy hyvin selväksi, kuinka eksponentiaalista ihmisen kehitys on ollut vain muutaman viimeisen vuosikymmenen aikana. Isommassa kuvassa minuun teki pari vuotta sitten lähtemättömän vaikutuksen samaa asiaa kuvaavat erilaiset valot New Yorkin luonnontieteellisessä museossa.

Museon ala-aulassa on suuri maailman kartta, jossa pyörii tauotta lineaarinen aikajana ihmiskunnan historiasta. Aina kun maapallon jonnekin kohtaan ilmestyi miljoona ihmistä, sillä ajan hetkellä tuohon paikkaan syttyy lamppu. Aivan aikojen alussa kartta on pimeä. Pikku hiljaa alkaa syttyä muutamia valoja Afrikkaan, vähän enempi Aasiaan ja Uuden Ajan alkaessa täyttyy Eurooppa. Kolme asiaa tästä erittäin kiehtovasta visuaalisesta esityksestä on jäänyt mieleeni. Ehdottomasti hätkähdyttävintä ja juuri se, mikä jokikisen ihmisen kuuluisi nähdä, on kuinka hidasta kehitys alkuun oli ja kuinka dramaattisen räjähdysmäistä se on ollut viime vuosina. Enempi omaan kuriositeettiin liittyy kaksi pienempää havaintoa. Toisena se, kuinka myöhään Pohjois-Amerikka täyttyi, ja toisena meidän oma vaatimaton osamme maailmassa. Suomen kohdalla tuossa lähes ääriään myöten valaistussa tämän päivän maailman kartassa on yksi ainoa lamppu.

Vanhassa vara (=innovaatio) parempi

Vanhenemiseeni kuuluu olennaisena osana elämänkertojen kahlaaminen. Eeva Joenpellon mielenkiintoisen polun jälkeen vuorossa on Mika Waltari. Tarina on siinäkin mielenkiintoinen, vaikken tykkääkään elämänkerran ylianalyyttisestä otteesta. Kohde on kyllä syvä ja sillä on paljon asiaa. Waltari sanoo: ”Nuoruus on se ihmisen ikä, jolloin on alttein ottamaan vastaan vaikutteita ja uusia ajatuksia, jolloin kehitys on kiihkein ja henkinen kasvu nopein. Kypsymisen merkkejä ovat vastaanottokyvyn hidastuminen, malttavainen harkinta ja itsenäisten mielipiteitten lujittuminen. Vanhaksi sanoisin ihmistä, jossa kaikki uusi herättää närkästystä ja jonka mielestä ennen kaikki oli paremmin.”

Jo aikaa sitten edesmennyt äidinäitini tapasi toistuvasti sanoa, että aiemmin kaikki oli paremmin. Tästä syystä, ja monesta muustakin, minä en tässä käytä noita samoja sanoja. Sanon sen sijaan, että kaikki uusi ei välttämättä ole aina parempaa kuin vanha. Tänä kyseisenä aamuna elämääni mahtuu tästä yllättävän monta oivaa esimerkkiä.

Päivä alkaa lumisella lenkillä koiran kanssa. Rutiiniin kuuluu olennaisena osana hyvä kuppi kahvia, kun palaa takaisin kodin lämpöön. Kahvittelusta on tullut nykyaikana uusi hipsteriyden muoto. Mutta biologi minussa tietää jotakin, mitä kalliolainen hipsteri vasta opettelee. Kofeiini on hydrofobinen molekyyli ja se imeytyy soluihin paremmin, jos mukana on rasvaa. Naureskelen, kun luen aamuaviisista, että ylihipsterit lisäävät nykyään pressokahveihinsa pienen nokareen voita. Minun ei sitä tarvitse tehdä, koska juon pannukahvia. Siinä on mukana kahvipavun oma öljy, aromista puhumattakaan. Ainoa negatiivinen seikka on pannujauhatuskahvin hukkuminen seitsemänkymmenen trendikahvin jalkoihin lähimarketissa. Ne viisi pakettia, mitä kaupassa on, löytyvät aina hyllyn kauimmaisesta nurkasta.

Minulle käy tänään kahvin kanssa samoin kuin liian usein punaviinipikarin kanssa. Tällä kertaa tahra loiskahtaa koiran töhinän tönäisemä. Herra Murphy pitää huolen, että läiskä osuu Marimekon paksuraitaisen paitani valkoiselle raidalle. Suustani pääsee vain pari ärräpäätä, sillä alakerran saunalta löytyy tähän pelastus. Se ei ole yksikään nykyajan tuhannesta tahranpoistoaineesta, vaan ikivanha sappisaippua. Ekologinen tuote on valmistettu eläimen teurasjätteestä ja siinä on sekoitettu saippuan detergenttejä sapen biologisiin entsyymeihin, joiden tehtävä eläimessä on hajottaa ruoan biologisia molekyylejä eli proteiineja, hiilihydraatteja ja rasvoja. Minä hieron sappisaippuaa tahralle niin kuuman veden kanssa kuin kraanasta tulee ja jätän vaatteen inkuboitumaan pyykkikoriin. Kun lämpötila tahran päällä alkaa laskea, kukin entsyymi alkaa toimia omassa optimilämpötilassaan ja syö tahrasta pois sille sopivan aineen. Seuraavana päivänä pesen tekstiilin koneessa ja tahraa ei enää ole. Ei ole koskaan ollut.

Kun olen vaihtanut puhtaan paidan, nappaan pyörän ja poljen töihin. Helsinkiin saapunut uusi lumi on ehtinyt jo pakkautua hyvin pyöräiltäväksi pohjaksi. Helkama Ainossani on nastat ja olen saanut mukavasti talvipyöräiltyä nyt muutaman vuoden ajan. Isoimman ongelman pakkaspolkemisessa ovat muodostivat varpaat. Ääreisverenkiertoni ei ole hyvä ja useampana kuin yhtenä aamuna pari vuotta sitten varpaat olivat työmatkan jälkeen täysin tunnottomat ja päivän kuluessa verenkierron palatessa hyvin kivuliaat. Ensin kokeilin suosituksesta jos minkäkinlaista teknistä yritystä. Oli lämpösukkaa, oli kerroskenkää, oli kenkään ujutettavaa lämpöpatukkaa ja ladattavaa lämpöparistoa. Sitten ostin Lapin reissulta huopikkaat, eikä ongelmaa ole enää ollut. Tärkeää että huopikas on pari numeroa liian iso, jolloin ilmakerros jalan ja kengän välissä toimii termospullon tavoin. Ilmava villasukka auttaa. Muuta ei tarvita.

Ihminen on kekseliäs ja haluaa yrittää, minäkin. Sain jopa keväällä firman innovaatiopalkinnon. Mutta tästä huolimatta aina ei tarvitsisi yrittää keksiä pyörää uudelleen. Vanhat tarinat eivät saisi katketa.

Saunassa sielu puhdistuu

Makaan Villa Kiven saunan lauteella. Löyly on sopivan hellä. Heitän välillä lisää. Kun rentoutuminen antaa myötä, piipahdan terassilla. Töölönlahti on jäätynyt uimattomaksi. Korvaan dippaamisen hengittämällä keuhkoihin kylmää ilmaa. Annan räntäroiskaleiden kostuttaa niskaa. Ihailen valaistua oopperataloa lätäkön toisella puolen. Kun palaan löylyhuoneeseen, on vaikea päättää millä lauteella makaisin. Saunaan mahtuisi parikymmentä saunojaa. Olen ainoa.

Helsingin kirjailijat täyttää tänään viisikymmentä vuotta. Ennen illallista seura tarjoaa mahdollisuuden saunoa yhdessä Helsingin ihanimmista rantasaunoista. Ensin on naisten vuoro ja sitten miesten. Tartun mahdollisuuteen kuin hauki koukkuun. En ole yllättynyt, ettei muita naisia näy. Tämä ei todellakaan ole ensimmäinen kerta, kun saunon naisten vuorolla yksin. Voisin jopa väittää, että tämä on se yleisempi käytäntö. Silti pieni toiveikkuus sielussani jaksaa yrittää. Saunassa kun olisi niin mukava vaihtaa ajatuksia.

Suomalainen mies saunoo enemmän kuin suomalainen nainen. Poikien saunaillat ovat the Käsite. Jo Kekkonen tapasi saunottaa Neuvostoliiton kermaa poliittisten päätösten pehmittämiseksi. Suomalaiset yritykset ovat saunottaneet johtoryhmiään aina kun on ollut tiukka paikka. Mikäli johtoryhmään on sattunut kuulumaan nainen, tämä on istunut illan itsekseen takkahuoneen puolella.

Suomalainen nainen saunoo kyllä perheen kesken ja mökillä porukassa. Vanhahko nainen on saattanut käydä yleisissä saunoissa pitkään ja trendikäs tyttöhipsteri on alkanut hiljattain visiteerata Altaalla tai Löylyssä. Mutta tästä pienestä positiivisesta kehityksestä huolimatta naisten saunominen käy koko ajan harvinaisemmaksi. Saunarakastajana olen tottunut kuulemaan monia selityksiä. ”Kun ei kerkiä meikkaamaan.” ”On huono aika kuukaudesta.” ”En saanut vaihtovaatteita mukaan.” Suurin osa porukasta ei kuitenkaan selitä asiaa mitenkään. Tänäänkään Helsingin kirjailijoiden gaalan osallistujista, joista suurin osa on naisia, ei tule yksikään ottamaan asiaa esille.

Tuore Potilaan lääkärilehti kertoo, että saunomisen on lopulta tutkitusti todettu alentavan yli 50-vuotiaiden sydän- ja verisuonisairauksia. Minä en ole yllättynyt. Päinvastoin. Silti haluaisin nostaa saunomisen henkisen merkityksen sen tuoman ruumiillisen edun edelle.

Me sanomme isoon ääneen, että sauna on osa suomalaisten sielua. Kun riisumme vaatteet, kuorimme samalla päältämme niin estot kuin ongelmatkin. Saunan lauteella suomalainen voi sanoa asioita, jotka muuten eivät ikinä näkisi päivänvaloa. Tai siis voisi, mikäli lauteilla istuisi joku muukin kuin minä.

Yksinäisyydestä itsenäisyytenä

Lempidekkaristini Håkan Nesser kirjoittaa uusimmassa teoksessaan keski-ikäisen naisen yksinäisestä taaperruksesta Englannin tuulisilla niityillä. Nainen miettii kirjassa, että yksinäisyys on itsenäisyyden vanhempi kaksoissisar, se jolla on huono ryhti, rupinen iho ja pahanhajuinen hengitys. Läpi kirjan nainen yrittää lyödä hengiltä ja haudata uhkaavan yksinäisyyden. Usein aseenaan pari lasillista hyvää viiniä. Tilanne ei ole minullekaan tuntematon.

Suomen itsenäisyyspäivä ei ole huono hetki miettiä näiden kahden sanan välisiä harmaata jakoa.

Itsenäinen ihminen tekee itse päätöksensä. Ihan kuten itsenäinen maakin. Itsenäinen voi hyvinkin elää suhteessa, miksei jopa laumassa. Usein itsenäisyys on kuitenkin käytännössä helpompaa yksin. Tällöin ei ole ketään puskemassa päälle, pakottamassa tekemään kuten ei itse halua.

Yksinäinen ihminen on yksin. Tilanne voi olla fyysinen, muttei ole sitä välttämättä. Yksinäiseksi voi tuntea itsensä myös suhteessa, jopa laumassa.

Yhden merkittävimmistä eroista näiden kahden tilan välille tekee valinnan vapaaehtoisuus. Itsenäiseksi kehitytään. Siitä ollaan ylpeitä. Kun yksinäiseksi taas joudutaan. Ja sitä surraan. Minä muiden mukana. Sanon arvostavani itsenäisyyttä, mutta pelkääväni yksinäisyyttä.

Minä elän itsenäisessä parisuhteessa. Myös päivätyöni pitää sisällään itsenäisiä vaikutusmahdollisuuksia. Luova työ on sen sijaan yksinäistä. Mika Waltari kirjoittaa, että kirjailija tulee aina olemaan hyvin yksinäinen, siitä huolimatta miten läheisiä ja rakkaita ihmisiä hänellä olisi ympärillään. Luova työ kun kuulemma eristää ihmisen ja tekee hänestä yksinäisen, myös muiden joukossa, aina ja kaikkialla. Minulla ei siis liene vaihtoehtoa.

Tekniikan Maailma testaa: Vanhuus

Kökötän vanhuuden kynnyksellä kuin mangusti mustan aukon reunalla. Tuonne pitäisi hypätä, mutten tiedä mitä siellä on. Muistan hyvin nuoruden ja aikuisuudenkin olen analysoinut puhki. Keski-ikä tuppaa olemaan lähimuistissa kuin eilinen. Vanhuutta sen sijaan voin punnita vain seuraamieni esimerkkien kautta. Eikä niitä ole montaa.

Mitä tekee analyyttisellä mielellä varustettu kirjailija, kun joku asia kummastuttaa? Ostaa kasan kirjoja.

Antikvaari-nettipalvelu tarjoaa vanhuuden ihmeitä kartoittavia opuksia ihan mukavasti. Antti Eskolan uusin kirja löytyy jopa omasta hyllystä. Ostin sen hänen kuolemansa yhteydessä lukemani kehuryöpyn johdosta. Joitakin kirjoittamiseen liittyviä Eskolan ajatuksia olen jo lainannutkin (18.9.2018).

Eskolan ”Vanhuus” ja Timo Airaksisen ”Vanhuuden ylistys” ovat analyyttisiä teoksia, kuten sosiologilta ja filosofilta sopii odottaakin. Ja miehiltä. Eskola ja Airaksinen nostavat vanhuuden pöydälle ja analysoivat sitä joka puolelta. Aivan kuten tekniikan maailma analysoi uutta oksasilppuria.

Antti Eskola tutkii vanhenemista hyvin käytännöllisestä näkökulmasta. Hän puhuu kykenemättömyydestä leikata varpaankynsiä. Hän kertoo tyttärensä saapuvan tarkistamaan, että hän syöttää laskujen viitenumerot oikein nettipankissa. Mutta ennen kaikkea hän puhuu ihmisen tarpeellisuuden tunteesta, senkin jälkeen kun lapset on saatettu aikuiseksi ja työelämä on takana. Mielestäni kyse on yhdestä biologisen ihmisen perustarpeista, joka ei häviä mihinkään, vaikka ihminen vanhenee. Eskola etsii omaa tarpeellisuuttaan kirjoittamalla, eikä todellakaan ole ainoa tietokirjailija, joka tekee näin jäätyään eläkkeelle. Hän mainitsee myös lapsenlapset. Muitakin tarpeellisuuden muotoja toki löytyy.

Timo Airaksinen puhuu kirjassaan paljon viime aikoina tapahtuneesta vanhenemisen muutoksesta. Hän esittelee termin postmoderni vanhuus ajassa tietoteknisen kiireen jälkeen. Tälle ajalle on tyypillistä vanhuuden kieltäminen ja halu pysyä nuorena ikuisesti. Airaksinen väittää tämän ajan synnyttäneen kokonaan uuden vanhuuskulttuurin, jossa eletään väliin jäänyttä ”sitku” elämää. Matkustetaan maailmalla. Liikutaan ohjatusti mutta halutaan myös rikkoa rajoja extreme-lajien parissa. Palataan opiskelemaan opiskelematta jääneitä aineita, tällä kertaa työväen- tai kansalaisopistoon. Kun luen kirjaa, minua hymyilyttää. Tunnistan tyypin ja nautin karikatyrisoinnista.
Molempien miesten kirjoja yhdistää positiivinen sävy. He eivät pelkää vanhenemista. Se lohduttaa minua. Analyyttinen sävy jättää kuitenkin kylmäksi. Jään kaipaamaan tunnetta. Kysyn, missä ovat naiset?

Palaan divarikauppaan ja ostan Simone de Beauvoirin kirjan ”Vanhuus”. Kirja on kuuluisa ja tunnetusti negatiivinen. Ajalla voi olla tässä oma merkityksensä. Kun Eskolan ja Airaksisen kirjat ovat 2000-luvulta, De Beauvoirin kirja on vuodelta 1970. Myös eri kulttuuri saattaa vaikuttaa näkökulmaan. Ranskassa vanheneminen on taatusti erilaista kuin Suomessa. Mutta silti luulen että sukupuoli merkitsee tässä tarinassa aika lailla.

Simone de Beauvoir oli viisas nainen. Perehdyin hänen eksistentialistisiin ajatuksiinsa opiskeluaikana. Vanhenemisen analytiikka jäi minulta huomaamatta. Ehkä tarkoituksella. Nyt luen sitä kiinnostuneena. De Beauvoir tarkastelee ikääntynyttä ihmistä ensin tieteen, historian ja yhteiskunnan näkökulmasta. Biologia vetää minua puoleensa kuin magneetti, mutta koska tulen tässä blogissa kirjoittamaan vanhenemisen biologiasta kyllästymiseen asti, en kaada analyysiani nyt tähän. Sen sijaan käännän katseen etsimääni tunteeseen. Miltä vanheneminen tuntuu?

Vaikka vanhenemisen tunteita on yhtä monta erilaista kuin on ihmisiä, jotkun asiat ovat enempi yhteisiä kuin toiset. Hämmästyttävimpiin kuuluu se, kuinka ikä tuntuu yllättävän kaikki. Toinen lähes yhtä hämmästyttävä seikka on se, että lähes kaikki yli 60-vuotiaat kokevat itsensä huonokuntoisiksi tai sairaiksi. Tämä tunne ei kuitenkaan ole todellinen, mikäli olotilan kalibroi vanhenevan ihmisen muuttuvaan biologiaan eikä vertaa sitä nuoreen ihmiseen, joka vanhus ehkä mielessään haluaisi olla. Vanhuuden hyväksyntä nouseekin de Beauvoirin kirjassa negatiivisuuden keskiöön. Enkä minä usko uuden ajan muuttaneen tilannetta yhtään sen paremmaksi. Jopa päinvastoin.

Kun olen saanut kahlattua kirjat läpi, kysyn itseltäni, opinko mitään? Tiedänkö nyt, miltä minun vanhuuteni tulee näyttämään?

Enpä oikeastaan. Löydän kielteisen vastauksen syyn yllättävästä paikasta, Eeva Lennonin elämänkerran alkusanoista. Journalisti sanoo, että jos tarinalla ei ole loppua, juoni on mahdotonta kirjoittaa johdonmukaisesti. Fiktiokirjailijana tiedän tämän vallan hyvin. Omaan elämääni en ole aiemmin osannut ajatusta soveltaa. Nyt asia näyttää kristallinkirkkaalta. Koska en tiedä oman tarinani loppua, en näe vanhuuteni kertomusta enkä täten osaa toimia johdonmukaisesti. Tavallaan surullista, mutta toisaalta eikö tässä ennustuksettomuudessa piile juuri elämän kiehtovuus.