keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

Minä vastustan

En ole koskaan pitänyt maidosta. Tai no, vauva-aikaa en muista, mutta muistamani ajan kuluessa en sitä kuitenkaan tiedä koskaan juoneeni. Näinollen otan tänään lounaaksi piimää, leivän päälle juustoa ja aamupalaksi jugurtilla kostutettuja leseitä. Vanhenevan naisen luusto haurastuu. Se on biologinen fakta. Minun murtunut selkänikamani saattaa olla tästä yksi esimerkki. Haurastuminen johtunee epätasapainosta luuta hajottavien ja luuta muodostavien solujen toiminnassa, joka taas johtuu naishormonin eli estrogeenin vähenemisestä elimistössä. Lääkkeeksi ja luuston haurastumisen ennaltaehkäisyksi vanhenevalle naiselle määrätään kalkkia. Minä olen liian tutkija ymmärtääkseni, että pillerimuotoinen kalsium on imeytymisominaisuuksiltaan aivan luokattoman huonoa, ja liian biologi uskoakseni luonnon tapaan paketoida kalkki pillereitä huomattavasti parempaan käyttöliittymään. Siemaisen siis lasista lisää piimää.


Kotona mieskin on huomannut vanhenemisen. Jos minä käytän maitotuotteita luustoni vahvistamiseen, hän käy kuntosalilla vahvistaakseen lihaksiaan. ”Haluan kyetä liikkumaan vielä kun olen vanha”, se sanoo. Minä näen hänen silmissään metsästysretket koiran kanssa ja kosteat kalareissut Norjaan kaveriporukalla. Itse toivon jaksavani poimia sienet kalan ja kanalintujen kastikkeisiin.

Kun ihmisbiologi minussa miettii vanhuuttaa, nousee yksi elimistön ominaisuus kuitenkin sekä luuston haurastumista että lihasvoiman heikkenemistä tärkemmäksi. Se on ihmisen puolustusjärjestelmä. Diagnostiikka eli sairauksien toteamisen teollisuus puhuu aikaisen löytämisen tärkeydestä ihmisen tervehtymiselle. Esimerkiksi syövästä paraneminen ei korreloi mihinkään yhtä hyvin kuin taudin aikaiseen löytämiseen. Mutta minä puhun jostakin vielä aikaisemmasta. Siitä mitä meidän sisällämme tapahtuu ennen kuin elimistölle ”outo” tilanne edes muuttuu virallisesti taudiksi.

Esimerkiksi meissä kaikissa tapahtuu kontrolloimattoman kasvun alkuja aivan yhtenään. Vanhemmiten niitä tapahtuu useammin kuin nuorena. Elimistömme puolustusjärjestelmän valkosolut tunnistavat kuitenkin nämä syövän alkulähteet ja lähes aina ne onnistutaan tuohoamaan. Mikäli meidän puolustusjärjestelmämme siis toimii hyvin.

Toinen esimerkki vastaavasta puolustuskykymme spontaanista reagoinnista tapahtui kotonamme tällä viikolla. Aikuinen tytär vieraili meillä flunssavirustensa kanssa ja seuraavana päivänä miesflunssa nosti päätään. Nenä valui ja päätä särki. Kehotin miestä syömään C-vitamiinia, keittämään pakurikääpäteetä ja uskomaan jo intiaanien kehittämään auringonhattu-uutteeseen. Avantoa ei valitettavasti ollut juuri sillä hetkellä lähettyvillä. Lepo ajoi melkein saman asian. Seuraavana päivänä mies oli jälleen oma itsensä. Elimistön vastustuskyvyn buustaaminen aivan virushyökkäyksen ensimmäisinä hetkinä tehoaa yleensä erinomaisesti.

Puolitieteellisenä lastenkirjailijana leikittelen usein juttelemalla solujeni kanssa. Näinä selkämurtuman aikoina olen öisin kuulostellut niin osteoklastien kuin osteoblastienkin puuhasteluja. Kun flunssa yrittää iskeä, otan hetimiten yhteyttä valkosoluihini. Ympäröivä maailma saattaa pitää minua hulluna, mutta itse uskon sataprosenttisesti ihmisen olevan psykofyysinen kokonaisuus. Paraneminen lähtee aina päästä ja sen jälkeen oma kroppa auttaa ryhtymällä tositoimiin. Lääkkeet ovat vasta ”the last resort”, mutta täytyy muistaa, että oikeat pilleritkin voivat olla oikein kohdeltuina ihmiselle äärimmäisen tärkeitä.

Tänään sekä luustoni että suolistoni kiittävät minua piimälasillisesta. Huomenna ja joka ikinen päivä sen jälkeen toivon valkosolujeni olevan valmiusasemissa vastustamaan.

tiistai 9. huhtikuuta 2019

Menossa on paussi

Makaan olohuoneen sohvalla. Olen kaatunut hiihtolenkillä Lapissa ja murtanut yhden nikaman selästäni. Luutuminen vie kuulemma muutaman kuukauden.


Täytän tylsää tyhjyyttä tuijottamalla televisiosta aiemmin tulleita ohjelmia. Yksi niistä on Ylen tamperelainen talk-show Perjantai. Jostain kumman syystä nuoret toimittajat ovat valinneet aiheeksi vaihdevuodet. Miestoimittaja kysyy enempi itseltään kuin haastateltavalta, mitä miehen tulisi tietää menopaussista. ”Kun siitä ei missään mitään puhuta.”

Jään miettimään asiaa. Poika on oikeassa. Jollei vaihdevuodet ole aiheena suorastaan tabu, ainakin se on hiljaiseksi vaiettu vanhenevien naisten salaisuus. Miksi näin? Todennäköisesti siksi, että kuka nyt haluaisi kuulla jostakin epämukavasta, joka on väistämättä edessä. Naisille hikisinä öinä, kuivuvina limakalvoina ja ailahtelevina mielialoina. Miehille kiukkuisena vaimona, äitinä, anoppina ja työkaverina.

Puhumattomuus jättää omien odottamattomien vaihdevuosioireidensa kanssa kamppailevan naisen valitettavan yksin. Vuoristoradan tavoin muuttuvista tunteista ei pysty puhumaan kenellekään. Koska kukaan ei ole koskaan kuullutkaan sellaisesta mitään. Kukaan ei tule sanomaan, että hei toi on ihan normaalia. Sanotaanhan niin murrosikäisellekin. Ja kyse on aivan samasta asiasta, ainoastaan käänteisesti. Kun murrosikäinen saa luvan kanssa kiukutella omia hormoniavitteisia tunnepuuskiaan, viisikymppiselle naiselle se ei ole sallittua.

Perjantain haastateltavat naiset nostavat oireviidakkoon vain yhden ainoan pelastuksen, hormonihoidon. Kun luonto katkaisee naishormonien valmistuksen elimistössä, ruvetaan popsimaan sitä pillereinä. Minulle tämä ei ole ollut sallittua aivosairauteni vuoksi. Alkuun ahdistuin asiasta, myöhemmin biologi minussa hyväksyi tilanteen. Tämä kun ei ole ollut ainoa kerta kun olen joutunut nöyrtymään biologian edessä. ”Kyllähän naiset ennenkin selvisivät ilman hormonien jatkohoitoja. Tilanne on täysin luonnollinen”, sanon gynekologilleni. ”Mutta sinun täytyy muistaa, että viisikymppisen naisen elämä oli ennen vähän erilaista kuin nykyään”, lääkäri sanoo. ”Silloin naisen ei tarvinnut istua palaverissa jakkupuku päällä, kun hiki alkoi virrata ja teki mieli vaan itkeä.”

Kaikessa tässä minua ärsyttää vielä se, ettei biologiakaan vaihdevuosien takana ole täysin aukottomasti selitettävissä. Kun ihmisnaisen hedelmällisyys loppuu jossakin hänen nykyisen elämänkaarensa puolivälissä, jatkuu apinanaaraan hedelmällisyys loppuun asti. Mikä on ollut se evolutionaarinen etu, jonka ihminen on lajina saavuttanut sillä, että naisen hedelmällisyys katkaistaan. Yksi selitys kertoo, että kun vanheneva nainen ei enää kyennyt saamaan uusia jälkeläisiä, hän vapautui hoitamaan jälkeläistensä lapsia. Teoria väittää tämän olleen lajille niin edullinen asia, että evoluutio kehitti naiselle vaihdevuodet. En tiedä uskonko selitykseen, vaikka kieltämättä se on jotenkin lohdullinen. Vanhenevalle naiselle on tässä mallissa annettu tehtävä ja merkitys. Miksi en siis uskoisi asiaa, kun juuri tuota tarpeellisuuttahan olen itselleni vanhuuteen kaivannut. Täyttä uskoani teoriaan horjuttaa kuitenkin ärsyttävä tieteellisyyteni. Data puuttuu. Eikä sitä koskaan mistään saadakaan. Voidaan vain arvailla. Eikö yhtä hyvin voisi sitten arvailla, että luonto on päättänyt katkaista ihmisen lisääntymisen, ettei maapallo täyttyisi tästä egoistisesta valtalajista liian nopeasti. Tämän teorian valossa öinen hikoilu on huomattavasti helpompi kestää.