Hidasta elämää

Kun matkustin kahdeksan vuotta sitten junalla läpi Siperian, tunsin tekeväni matkan enempi ajassa kuin maantieteessä. Kun sukulaispoika maalta vieraili viime viikonloppuna kotonamme Helsingissä, koin vierailun enempi ajan kuin matkan takaa. Kun rakennamme parhaillaan taloa Lappiin vanhojen päivien varalle, odotan enempi paluuta jonnekin entisen ajan kaltaiseen kuin muuttoa uudelle paikkakunnalle.

Tiedän katsovani maailmaa vanhenevan ihmisen vinkkelistä. Se nostaa monilta ihmisiltä ihokarvat pystyyn. Ainahan vanhat ihmiset ovat vastustaneet uutta ja kaivanneet vanhaa. En väitä vastaan, mutta tänään haluan nostaa esille yhden ainoan sanan. Aika.

Jo pitkään suurin muutos, mitä ihminen on vanhentessaan kohdannut suhteessa nuoruuteensa, on ollut tekniikan kehittyminen. Alkuun se oli teollistumista ja höyrykoneita. Sitten se oli liikennettä, autoja ja lentokoneita. Myöhemmin tietotekniikkaa ja älypuhelimia. Kaikkia noita kehitysaskeleita on yhdistänyt lupaus. ”Tämä innovaatio auttaa sinua. Pääset tavoitteesi nopeammin. Saat itsellesi lisää aikaa.”

Konkreettisin nopeuteen liittyvä kehittyminen on tapahtunut matkustamisessa. Kuuntelen parhaillaan äänikirjana historiallista romaania. Minua hymyilyttää, kun matkaa Helsingistä Vihtiin tehdään hevosella kestikievareiden kautta melkein viikko. Tänä päivä suurin osa matkailijoista pitää junamatkailuakin liian hitaana. Toiselle puolen maailmaa pitää päästä saman päivän aikana. Maksoi mitä maksoi. Itselle tai maapallolle.

Myös tietotekniikka on nopeuttanut elämämme rytmiä. Tämä näkyy erityisesti kommunikaatiossa. Kun ennen oli aikaa odottaa ystävän vastausta kirjeitse toista viikkoa, nyt pidetään itsestäänselvänä, että vastaus sähköpostiin tulee samana päivänä.

Mutta ovatko nämä elämäämme nopeuttaneet tekniset kehitysaskeleet antaneet meille lisää aikaa ja täten tehneet elämästämme ilmavampaa eli hitaampaa? Eivät ole. Väittäisin jopa että päinvastoin. Samalla ne ovat tuoneet mukanaan kiireeseen liittyviä lieveilmiöitä.

Koska kommunikaatiosta on tullut niin näppärän nopeaa, viestejä lähetellään yhtenään. Sähköpostilaatikot täyttyvät eikä meileihin ehditä reagoida. Syntyy huonosti käyttäytymisen kulttuuri. Ja koska ihmisen hyvinvoinnin peruspilareita ovat hänen paikkansa laumassa ja yhteytensä toisiin ihmisiin, välinpitämättömyys luo ympärilleen uskomattoman määrän pahaa oloa.

Minä vietän työstä vapaata viikkoa kirjailijaresidenssissä Välimeren rannalla. Olen sulkenut sähköpostilaatikkoni. Kirjoittamisen ohessa kävelen kauniissa kevätsäässä vähintään pari tuntia päivässä. Eilen osuin kävelyreissullani pieneen kivijalkakauppaan, joka oli omistautunut kirjeiden kirjoittamiselle. Ostin kauniin lehtiön, joka toi mieleeni lämpimiä muistikuvia lapsuudesta. Illalla googeloin itseni kansainväliselle kirjekaverisivustolle, joka on omistautunut vanhanaikaisen kirjeidenkirjoittamiskulttuurin elvyttämiselle. Rekisteröidyn jäseneksi ja jään odottamaan ensimmäistä kirjettä. Se tulee parin viikon päästä.

Rohkea harmaa

On pitkän työpäivän ilta. Istun lentokoneessa matkalla kotiin. Lontoossa on ollut IT- ja pelialan suurtapahtuma. Kone on täynnä nuoria trendikkäästi pukeutuneita miehiä. Osa aikuisia lapsia lippis kutreillaan. Lentoemon kärrystä ostetaan pääasiassa kolajuomaa. Muutama harva juo viiniä. Juttu lentää.

”Katso tuo naisen harmaita hiuksia”, sanoo nuorukainen kaksi riviä takaani.
”Mitä niistä?” kaveri kysyy.
”Sitä vaan, että oletko koskaan miettinyt, miksi miehet harmaantuvat, mutta naiset eivät”, lähes poika vielä jatkaa.
”No kun ne värjää”, kaverinsa kuulostaa siltä, että puhuisi mieluummin jostakin muusta.
”Niin mutta miksi?”

Pudottaudun keskustelusta. Olen käynyt saman rupattelun itseni kanssa niin monta kertaa, etten enää pysy laskuissa mukana.

Minä kuulun siihen ei-niin-yleiseen tummatukkaiseen suomalaisrotuun, joka harmaantuu tavallista nuorempana. Ensimmäiset harmaat hiukset ilmestyivät kolmekymppisyyden jälkeen. Jo nelikymppisenä värjäsin hiukseni tuttuun tummuuteen. Kerta toisensa jälkeen kasvava hiusraja muuttui tarkemmin ja tarkemmin erottuvaksi. Vähitellen aloin pitää värjäämistä silkkana tyhmyytenä.

Kokeilin harmaantumisen ajatusta vain muutamalla ystävättärellä. Vaste oli niin negatiivinen, että suljin pian suuni. ”No ei vanhenemisessa kai mitään pahaa ole, mutta miksi ihmeessä harmaat hiukset. Melkein mitä tahansa muuta!” ”Jännä ajatus, mutta voisi kai siihen laittaa sitten jotain raitoja, tummia vaikka. Olisi vähän niinkuin tarkoituksella trendikäs.”

En halunnut harmaantua ollakseni trendikäs. Minä annoin itseni harmaantua kunnioittaakseni aikaa ja biologiaa. Mikäli mies saa harmaista hapsista lisächarmia oman kokemuksensa ja kertyneen viisautensa kruununa, miksei nainenkin voisi saada?

Nyt pitkähköt hiukseni ovat hopeiset. Ne ovat todennäköisesti matkalla kohti äitini vitivalkoisia. Suomalaiseen tapaan saan harvoin kohteliaisuuksia. Niistä, mitä tulee, yksitoista prosenttia koskee kirjojani, puoli prosenttia työtäni ja kahdeksankymmentäkuusi prosenttia harmaita hiuksiani. Onhan hiukseni kyllä kivat, mutten silti usko kehujen kohdistuvan niiden ulkonäköön. Lähinnä kiitos koskenee rohkeutta olla ylpeästi oma itsensä ikineen kaikkineen ja näyttää se avoimesti ulospäin. Suomalaiselle naiselle kun tämä ei ole koskaan ollut helppoa.

Elämän salasana hukkumassa

Useat kulttuuri-ihmiset ovat vaikuttaneet merkittävästi minun elämäni kulkuun. Olen tehnyt päätöksen viedä kukan niin monen heistä haudalle kuin mahdollista. Tytär haluaa lähteä mukaani Englannin maaseudulle etsimään Agatha Cristien hautaa.

Olen pudonnut pari kuukautta sitten Finnairin kultakorttikerhosta, mutta työmatkojen takia lentopisteitä piisaa. Päätän käyttää niistä muutaman ostaakseni tyttärelleni sisäänpääsyn lentokenttä-loungeen. Se olisi mielestäni hyvä alkupotku yhteiselle kulttuurimatkalle.

Tämän hyvin yksinkertaisen toimituksen suorittamiseksi minun pitää käydä yhdellätoista nettisivulla, käyttää kolmea puhelinsovellusta sekä viettää yli puoli tuntia puhelimessa. Ensin googeloin, mistä Loungen sisäänpääsy ostetaan. Sitten klikkaan itseni Finnairin sivuille. Pääsen haluamalleni sivulle kolmen klikkauksen jälkeen. Siinä pyydetään kirjautumaan jäsentunnuksilla. Avaan puhelimen salasanasovelluksen ja kaivan salasanan esiin 78:n muun salasanan joukosta. Loggaan itseni sisään ja ostan Lounge-passin. Systeemi haluaa pisteiden lisäksi varmistaa oston pankkitunnuksilla. Avaan puhelimesta tunnuslukusovelluksen, joka värähtää ymmärrettyään, että sitä tarvitaan. Osto hyväksytään ja sivu vaatii varmistusta sähköpostilla. Avaan Outlookin ja käyn klikkaamassa varmistusviestiä. Palaan Finnairin sivulle tsekkaamaan, vieläkö jotain pitää tehdä. Sivu kertoo, että minulle on lähetetty ostosta sähköposti. Palaan Outlookiin. Finnair Shopilta tullut sähköposti kertoo, että minun täytyy vielä mennä on-line sovellukseen liittämään Lounge-passi lentolippuun. Tarvitsen tyttären lentolipun. En muista kummalta tietokoneelta olen sen ostanut. Käyn katsomassa kummankin koneen sähköpostit. Lippua ei löydy. Mietin olisiko tytär kuitenkin ostanut lipun omalta koneeltaan. Näin on. Saan varaustunnuksen ja palaan syöttämään sitä Finnairin sovellukseen, joka vaatii uusintakirjautumisen. Käyn puhelimessa tarkistamassa salasanan uudelleen. Kun pääsen sisään ja syötän pyydetyn varaustunnuksen, systeemi ilmoittaa että Lounge-passin liittäminen lippuun ei onnistu, soita asiakaspalveluun. Teen kuten käsketty. Jonotan hissimusiikkia kuunnellen noin vartin ja lopulta asiakaspalveluhenkilö vastaa. ”Systeemi näyttää olevan rikki”, hän sanoo ja pyytää minua odottamaan linjalla, kun tekee liittämisen manuaalisesti. Se kestää 32 minuuttia. Tarkistan vielä tyttären puhelimesta, että Loungen sisäänpääsy näkyy lopulta hänen Boarding passissaan.

Kun istun Loungen parven kiikkuvassa tuolissa kädessä kylmä valkoviinilasi, en voi olla miettimättä, miksi jokikinen tietotekninen kikkailu saa minulta nykyään karvat pystyyn. Miksi sydämeni lyö ylikierroksilla joka kerta, kun vahvistan laskuja tunnuslukusovelluksella? Miksi kolmen eri maan HR-sovellusten erilaisuus minut kiehumaan raivosta? Miksi soitan mieluummin VR:n lipunmyyntiin ja maksan siitä kuin ostan autojunapaketin verkosta?

Vastaus on yksinkertainen. Minua hermostuttaa tulevaisuus. Mikäli minä, korkeasti koulutettu teknologiajohtaja olen jo tänä päivänä näiden tietoteknisten vekottimien käytön kanssa osaamiseni äärirajoilla, mitä tapahtuu tulevaisuudessa? Tekniikka tulee entisestään monimutkaistumaan. Samalla minä tulen vanhenemaan. Yhtälö ei ole miellyttävä. Vaihtoehtoja jää vain yksi. Minä tulen putoamaan kelkasta.