Ihminen vai hanhi?

Yksinäinen hanhi taapertaa reipasta vauhtia luokseni, kun parkkeeraan pyöräni veden rantaan. Sama on toistunut jo useampana päivänä peräkkäin. Uusi lintuystäväni on saapunut lätäkölle sukunsa ja ystäviensä mukana, mutta loukkaantunut reissun päällä eikä kykene enää lentämään. Niinpä muu porukka jatkoi matkaa ja hanheni jäi yksin. Ruokaa sille toistaiseksi riittää, mutta kovin yksinäiseltä linnun olo tuntuu. Niinpä se tarraa ihmiseen, kipittää luokseni heti kun saan pyörän lukkoon, kävelee pää pystyssä vierelläni kuin koira ja tulee uimaan perässäni. Kun jatkan polkumatkaa, perääni jää tuijottamaan surullisen näköinen eläin.

Minä päätän pysähtyä polkumatkalla ystävättäreni luona. Meidän molempien lapset ovat hiljan aikuistuneet. Ystävä nauttii omasta ajasta ja arjen vapautumisesta. Minä sen sijaan oireilen iltaa itsekseni.

Lämmitän kotona pakastepizzan ja avaan television juuri ennen puoli yhdeksää. Iltauutiset kertovat paavin saapuneen Tallinnaan ja liikkuneen kaupungin läpi vaatimattomasti autolla. Minun tekisi mieleni kommentoida tyhmää lausetta. Miten ihmeessä paavin olisi Ylen mielestä pitänyt liikkua, ettei kulkeminen olisi ollut vaatimatonta? Helikopterilla? Enkelin siivin? Mutta olohuoneessa ei ole ketään kelle sanoa mitään.

Uutisten jälkeen alkaa ajankohtaisohjelma, jossa teemana on nuorten syrjäytyminen. Koskettava teema ja silmä kostuu pariin otteeseen. Toimittaja on löytänyt nuoren, joka on suostunut antamaan syrjäytymiselle kasvot. Kun pojalta kysytään, miten hänen syrjäytymiskierteensä olisi voinut katkaista, hän vastaa: ”Minut olisi pitänyt hakea yksinäisyydestä ja joutilaisuudesta pois, ihmisten joukkoon.” Toimittaja jatkaa lukemalla tutkimuksesta, että nuoret tarvitsevat ennen kaikkea tekemistä. Rutiineja. Aikatauluja päiväänsä.

En näe sohvaltani juurikaan eroa syrjäytyneiden nuorten tai yksinäistyvien vanhusten tilanteessa. Molempien kannattaa pysyä kiinni muissa ihmisissä.

Ihminen on laumaeläin. Kuten hanhikin. Suuri joukko saattaa ärsyttää. Mutta yksi riittää ystäväksi.

Viesti villiintyy vakuumissa

Talo on tyhjä. Ulkona myrskyää. Päätän kokeilla tyhjyyden täyttämistä tietokonevälitteisellä keskustelulla.

Kuulun somessa oman kaveripiirini lisäksi muutamaan keskusteluryhmään. Ne liittyvät kieleen ja kirjallisuuteen. Olen ollut näissä ryhmissä passiivinen sivustakatsoja. Nyt kirjoitan kaksi avausta. Vaste pöyristyttää minut jonnekin itkun ja kiukun välimaastoon.

Mieleeni tulee Ritva Valkama, joka eräässä vanhassa Neil Hardwickin ohjaamassa TV-sarjassa vastaa ystävättärensä kysymykseen, miksei hänellä ole miestä: ”Koska miesten kanssa ei voi keskustella. Kun mieheni kysyi, mikä on lempivuodenaikani ja minä vastasin, että kevät, sen jälkeen hän sanoi omansa olevan syksy ja puhui siitä puoli tuntia.”

Suljen somekanavan ja siirryn blogiin. Minä olen kirjoittamalla ajatteleva naishenkilö. Tämä näpytyksen muoto sopii minulle erinomaisesti. Olen joskus kritisoinut foorumia sen yksisuuntaisuudesta. Tänään en välitä siitäkään. Parempi olla kokonaan ilman vastauksia kuin saada kahdeksankymmentä tyhmää sellaista.

Minä halusin nuorena vain ja ainoastaan opiskella viestintää, tulla toimittajaksi ja kirjoittaa. Näin ei tapahtunut. Viestintä ei kuitenkaan ole koskaan lakannut kiinnostamasta minua. Ihminen on laumaeläin. Me tarvitsemme toisiamme. Meidän tarvitsee viestiä toisillemme. Ja voi että kun se osaakin olla vaikeaa.

Sano viisihenkisen tiimisi edessä yksi lause. Se tulkitaan viidellä eri tavalla. Yksi kuulee sisällön, toinen epävarmuuden ja kolmas ylimielisyytesi. Yhtä kuulijaa viestisi muistuttaa edellisen työpaikkan yt-neuvotteluista ja toista tämän äidin vaihdevuosista. Yksi on nukkunut huonosti ja toista muuten vaan vituttaa. Kolmas on juuri rakastunut ja ottaa sen vuoksi viestistäsi vastaan vain kultaisen kuorrutuksen. Joka kerta viestin perillemenoon vaikuttaa enemmän kuulija kuin viesti itse tai sen kertoja.

Viestinnän suuri suomalainen asiantuntija Osmo A. Wiio sanoo viisaasti: ”Jos viestintä voi epäonnistua, niin se aivan varmasti epäonnistuu.” Voiko asiaa enää paremmin sanoa.

Haloo, kuuleeko toiminnankohde!

Luen Antti Eskolan viimeiseksi jäänyttä kirjaa. Sosiologi puhuu vanhuudesta. Biologi minussa pelkää sitä. Yksi vertaus iskee minuun kuin veitsi voihin.

Kun ihminen vanhenee, tärkeät toimet, erityisesti työ, loppuvat. Ensin helpottaa, mutta sitten iskee tyhjyys. Mitä minä nyt teen? Missä on minun tuleva toimintani kohde? Mikä arvoinen enää olen?

Eskola vertaa tunnetta kirjailijan tuskaan uuden kirjan valmistumisen kynnyksellä. Työ loppui, mitä nyt? Hän puhuu tilanteiden samanlaisuudesta. Minä tarraan keskusteluun ihmisen arvosta.

Kuudes kirjani putkahti ulos painosta eilen. En ole vielä nähnyt tuotosta. Tiedän että kirjavälitys syö muutaman päivän. Pari kolme edellisen viikon öistä vietin helvetintuskan pauloissa. Eino Leino nimitti aikanaan uuden kirjan syntyprosessia Jumalan keinuksi. Tänään istuessani etuverannan rottinkikeinussa kiitän sekä Eikkaa kyseisestä termistä että useita kirjallisia kollegoita vertaistuesta. Nyt tiedän etten ole tunteeni kanssa yksin.

Antti Eskola kertoo kirjassaan jarrutelleensa viimeisen kirjansa ulostulon kanssa. Ettei tyhjyys tulisi. Hän toimii myös tavalla, joten en kenenkään kirjailijan vielä aiemmin tiedä toimineen. Hän liittää kirjan esipuheeseen oman kotiosoitteensa ja toivoo saavansa kirjeitse kommentteja ja lukijoiden omia kokemuksia. Hän sanoo tällä tavoin loiventavansa sekä kirjan valmistumisen että vanhenemisen tyhjyyttä. Hänen uusi toimintansa kohde on lukea kommentteja ja vastata niihin.

Olen pahoillani, etten ehdi kirjoittaa omaa kirjettäni. Antti Eskola kuoli vajaa kaksi viikkoa sitten. Tuttavan kautta kuulen, että hän ehti saada yli viisisataa kommenttia. Toivon ja myös uskon, että ne riittivät hyvin täyttämään hänen tyhjyydentunteensa.

Minä pelkään, että oman kirjani julkaisemisen tuoma tyhjyys ei tule samalla tavoin täyttymään. Ei ole mitään syytä uskoa, että asiat sujuisivat tämän romaanitrilogian kakkososan kanssa eri tavoin kuin ykkösosan kanssa meni.

Minä taustoitan romaanini poikkeuksellisen perusteellisesti. Olen sivusta kuullut prosessiani jopa ivailtavan. Mutta minä en välitä kireistä sanoista, sillä tiedän, että uteliaisuus on ominaisuus, joka vie minua eteenpäin. Niin kirjoittajana kuin tutkijana. Miksi en siis avaisi ovia, jotka kirjailijuus minulle aukaisee, ja sukeltaisi outoihin, uskomattoman kiehtoviin maailmoihin.

Edellisen romaanini myötä vierailin Helsingin poliisin murharyhmässä, oikeuslääketieteen laboratoriossa, parissa kolmessa opettajainhuoneessa ja haastattelin isoa rypästä erilaisia ihmisiä. Kun kirja tuli ulos puolitoistavuotta sitten, vietin yhden viikonlopun lähettämällä 18 vapaakappaletta kiitokseksi minua taustoituksessa auttaneille tahoille. Tein samalla omat ”eskolani” ja liitin kiitoskirjeisiin käyntikortin. Josko joku haluaisi lähettää kommenttinsa. Kahdeksastatoista ihmisestä yksi vastasi.

Aion viettää seuraavan viikonlopun lähettämällä vastaavat kiitoskirjeet uunituoreen opuksen kera. Nyt romaanissa ollaan vaikeamman äärellä ja kiitettäviä on melkein kolmekymmentä. Nähtäväksi jää, saanko yhden vai viisi vastausta. Kyynisyys minussa ei odota yhtään enempää.

Palautekulttuuri ei todellakaan ole suomalaisten vahvuus. Onhan meillä sanonta, että hyvin menee kun kukaan ei sano mitään. Haukut kuulee humalaisilta ja kiitokset hautajaisissa.

Avaan illan lopuksi tietokoneen ja sieltä romaanitrilogiani kansion. Kun nyt kerran viisas mies sanoo, että tyhjyys tulee täyttää uudella toiminnalla. Ei tarvita kuin kohde. Ongelmaa ei siis ole. Kaikki on kristallinkirkasta. Trilogioihin kun kuuluu kolmaskin osa.

Kohdussa oli ihmisen hyvä

On syksyinen sunnuntaiaamu, kello hiukan yli kuusi. Kävelen läpi usvaisen niityn kohti jokea. Koira juoksee vapaana. Se tietää minne ollaan menossa. Puisen laiturin pinta on kylmän liukas. Minulla on jalassa villasukat. Koira pulahtaa ensin. Minä odotan hiljaista hetkeä. Sorsa lehahtaa lentoon rantakasvistosta. Hengitän syvään ja sukellan.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä aikaisemmin herään. Vuosi vuodelta entistä pirteämpänä. Aamusta on tullut minulle uusi aika, jota ei ole ennen ollut. Oma. Hyvin rakas. Koira siihen toki kuuluu. Ja kahvi.

Haluaisin sanoa, että minä uin joka aamu. Ihan täysin se ei pidä paikkaansa. Vuoden kierrossa aamu-uinnit alkavat maalis-huhtikuun tienoilla ja ne jatkuvat marraskuun loppupuolelle. Tänä aikana saattaa olla pari aamua kuukaudessa kun jostakin kumman logistisesta syystä uinti ei onnistu. Usein syy on työmatka, vaikka yritänkin valita majoituksen uimamahdollisuuden mukaan.

Uskon olevani harvinaislaatuinen kaupunkilainen siinä, että pystyn avovesiuimaan työmatkalla. Ensin poljen kahdeksisen kilometriä, sitten pulahdan laiturilta lammikkoon ja rentoutuneena jatkan vielä pari kilometriä toimistolle. Tästä aamurituaalista on tullut minulle tärkeä. Ainoa häiritsevä tekijä ovat kälättävät vantaalaisrouvat, joita uimapaikalle kertyy varsinkin kesäaamuisin. Vesijuoksu näyttää olevan sosiaalinen tapahtuma. Niillä on selvästi hauskaa. Siihen nähden, että rouvat jaksavat toistuvasti kritisoida rannalla iltojaan viettävistä nuorista lähtevää ääntä, niistä itsestään lähtee uskomaton älämölö.

Joitakin vuosia sitten yritin aamu-uida talvikaudella lähialueen uimahallissa, joka on peräisin seitsemänkymmentäluvulta. Kolkon olemuksensa vuoksi halli ei ole trendikäs ja siksi siellä on hyvin tilaa. Joskus onnistuin jopa saamaan kokonaan oman radan itselleni. Lopetin harrastuksen kuitenkin kohtuusukkelaan. Merkitseviä seikkoja päätöksen taustalla olivat kroolatessaan pärskivät miesuimarit, radan päädyissä kokouksia pitävät vanhukset sekä erityisesti tilaa hallinnoivat korppikotkat.

Avovesi on minua varten. Rauhallinen laituri. Kirpeä vesi. Joki, järvi, satunnaisesti merikin. Ei tarvita antibakteerisia esisuihkuja. Eikä aina uimapukuakaan.

Viime vuonna liityin talviuintiseuraan. Satasen verran rahaa talvessa, hirsisaunamahdollisuus kolmena iltana viikossa ja kutsuva reikä joessa. Ihanaa on ollut. Elimistön puolustusjärjestelmä on useampaan kertaan kumartanut ja kiittänyt. Henkisestä euforiasta puhumattakaan. Tunteessa täytyy olla jotain samaa kuin monissa ihmisen käyttämissä mielialan nostoyrityksissä kemiallisin keinoin. Muutoin on vaikea ymmärtää miksi lähes kaikki entiset alkoholistit ovat raitistuttuaan ryhtyneet avantouimareiksi.

Ilman yhtä ainoaa tieteellistä todistetta ajattelen, että ihminen haluaa uida, koska olotila muistuttaa hänen elämänsä ensimmäisiä hetkiä kohdussa. Mitä ruuhkaisempi, kireämpi ja ahdistavampi elämäntilanne, sitä paremmalta kohtuun palaaminen tuntuu.

Sana voi olla tehokkain pommi

Teknologia on tämän ajan jumalista mahtavin, uskonnoista suurin ja juuri tässä meidän pienessä maassamme voimassaan aivan ylivertainen.

Minä olen elänyt kohtuupitkän elämän. Elämäni alusta asti on ollut olemassa auto. Elämäni aikana ihminen pääsi kuuhun. Ison osan elämästäni tietokone on kuitenkin ollut vain scifielokuvien valoja vilkuttava seinäkoriste.

Nykyihminen on ollut olemassa 300 000 vuotta, vähän laskutavasta riippuen. Tästä ajasta se on osannut lähettää sähköpostia noin 30 vuoden ajan eli elinkaarestaan vaivaiset 0.01%

Tietotekniikan vallankumous on ollut nopeaa ja lähes eksponentiaalista volyymissään. Silti ihminen eli tekniikan käyttäjä on biologisesti se ihan sama jässikkä, joka istui luolassa ja yritti vuolla nuijastaan tikkuja onnistuakseen sytyttämään tulen.

Minun sähköpostini kaapattiin muutama viikko sitten. Sain yliopiston helpdeskiltä viestin, että tilini tullaan deaktivoimaan, jollen käy muuttamassa tilitietoja. Sähköpostin oli allekirjoittanut yliopiston helpdesk ja viestipohjana oli tuttu helpdeskin nettisivu. Ensin en hetkeäkään epäillyt viestin aitoutta. Täsmälleen samalla kaavalla saan viestin puolen vuoden välein, kun tilini salasana pitää vaihtaa. Jostain pieni epäilys kuitenkin hiipi ja lähetin helpdeskin chattiin viestin, onko kyseessä aito pyyntö. Ei ollut. Tästä kului toista viikkoa, kun eräänä aamuna en enää päässyt omalla salasanallani puhelimen sähköpostikansioon. Soitin IT-tukeen. Joku oli käynyt vaihtamassa salasanani samana aamuna ja lähettänyt tililtä mittaamattoman määrän viestejä ties minne. Vuorokauden kesti, että tilini saatiin palautettua. Koko tuon ajan adrenaliini jyskytti sykettäni ja ohimoa pakotti pirusti. Tunne lienee hyvin samankaltainen kuin jos kotiin olisi murtauduttu.

Tässä kohtaa korostan, että minä en siis vastusta teknologista kehitystä. Tyhmähän olisin jos niin tekisin. Ampuisin samalla jopa omaan nilkkaan. Mutta minä kysyn, onko järkevää rakentaa näin haavoittuvaa systeemiä. Kaikki vekottimet sähköisiksi, kaikki tieto internettiin ja kaikki viestintä koneiden kautta?

Yritykset siirtyvät kovaa vauhtia paperittomiksi. Tietojärjestelmiä syntyy kuin sieniä sateella. Kukin kehittää omiaan, eikä harmonisointiin ole aikaa. Maamme terveysjärjestelmät ovat tästä hyvä esimerkki. Käyttäjät eksyvät tietojärjestelmien paljoudessa eikä kukaan kohta enää muista, missä mikäkin dokumentti oli. Puhumattakaan salasanoista, joita pitää kuhunkin järjestelmään vaihtaa erilaisilla frekvensseillä. Minä otin kollegan suosituksesta käyttööni salasanojen säilytysjärjestelmän. Nyt eikun odotan, että unohdan säilytysjärjestelmän salasanan.

Firmat siirtyvät myös viestimään pitkin omia nettikanaviaan. Sähköposti ei enää riitä. Vakuutusyhtiö lähetti minulle pari päivää sitten tekstiviestin, että ovat lähettäneet minulle viestin heidän .fi palvelimeensa. Minulta meni puoli tuntia ja 24 erilaista painallusta löytää viesti. Se oli sopimus digitaalisesta asioinnista. Minun tulisi hyväksyä sopimus sähköisesti 15 minuutin kuluessa. Missään ei ollut ohjeita, miten hyväksyntä piti tehdä. Yksikään nappi ei ohjannut eteenpäin. Jätin siis hyväksymättä.

Suomi otti aikanaan viranomaistunnistautumisen välineeksi pankkitunnukset eli Tupas-järjestelmän. Kansalaiskeskustelua asiasta ei käyty. Pankit hyrisivät tyytyväisyyttään. Alkuun systeemi oli helpohko, tarvittiin vain pari numerosarjaa. Nyt pitää olla loggausohjelman lisäksi myös älypuhelin, joka käy kurkkaamassa pankin järjestelmiin samanaikaisesti kuin itse olet kirjautumassa sisään. Mitä sitten, kun yhteys ei toimikaan? Tai kun vaihdat puhelinta? No helppoahan se on, senkun haet uuden aktivointikoodin mobiilisovelluksella. Mutta kun mobiilisovellus ei aukeakaan ilman tunnuslukusovellusta, joka taas ei toimi ilman aktivointikoodia. Tervetuloa tietotekniseen karuselliin. Ja jippii, uutta on luvassa, kun nyt näyttää siltä, että tämäkään järjestelmä ei kohta enää täytä uusia turvallisuusvaatimuksia.

Yhdysvaltalainen Ted Kaczynski jätti 1970-luvulla lupaavan akateemisen uransa matemaatikkona ja muutti sähköttömiin eräolosuhteisiin ollakseen omavarainen. Historiaan hän jää kuitenkin Unabomberina, joka vastusti teknologista vallankumousta ja toi manifestinsa ilmoille mitä karmaisevimmalla tavalla, lähettämällä kirjepommeja ja siten tappamalla ihmisiä. Kaczynski myönsi itse, että hänen tekonsa olivat äärimmäisiä, mutta kuitenkin välttämättömiä, jotta kiinnitettäisiin huomiota ihmisarvon heikkenemiseen modernin teknologian edessä. Ted Kaczinsky istuu tuomiotaan vankilassa elämänsä loppuun asti ja kirjoittaa. Hänen tekstejään julkaistaan. Älymystön mielipide tuntuu olevan, että mies ei ole hullu, jopa päinvastoin. Kaczinskyn ydinsanoma on, että teknologinen kehitys on lisännyt epävakautta yhteiskunnissa, tehnyt ihmiselämästä riittämätöntä ja levittänyt ympärilleen psyykkistä pahoinvointia. Hän sanoo, että usea ihminen ymmärtää kyllä tilanteen, mutta siihen tyydytään väistämättömänä. Tuloksena ihminen turtuu täyttämään elämäänsä tyhjänväiväisellä viihteellä ja muilla sijaistoiminnoilla, joiksi hän myös laskee tieteellisen piipertelyn.

Minä lopetan sanomalla, ettei pommeja ehkä kuitenkaan kannata lähettää, mutta ajatella kannattaa. Ja puhua. Sekä kirjoittaa.

Ihminen on pätevä olento. Senhän aika on jo moneen kertaan näyttänyt. Nyt olisi aika ottaa hattu kauniiseen käteen ja myöntää, ettei ihan kaikkea ole pakko tehdä vain sen takia, että se osataan tehdä.

Matka itseen on parasta turismia

Olen Hollannissa. Parin päivän päästä on edessä vastaväitös Amsterdamin yliopistossa. Mukana reissussa on sekä tohtorinhattu että miekka. Parhaillaan pidän majaa Utrechtissa. Kirjoitan kolmatta osaa romaanisarjaan, jonka kakkonen tulee uunista ulos parin viikon kuluttua. Luovat päivät ovat samalla sekä elämäni helmiä että raadollisen raskaita.

Olen vuokrannut tutusta hotellista polkupyörän ja rentoutan itseäni pari kertaa päivässä satulan päällä. Olen tuonut mukana kotoa lampaantaljaisen satulanpäällisen, joka on perua keväiseltä Eurooppa-pyöräilyltäni Diivan selässä (kts. edesmenneet blogini). Saksassa ne tekee näitä pehmeitä pyllyalusia vanhoja ihmisiä varten. Suomessa ja Hollannissa satulanpäällys on herättänyt erikoisen paljon positiivista huomiota, myös ei-vanhojen ihmisten keskuudessa.

Kun poljen illan päätteeksi hotellikotiin pienestä kortteliravintolasta, edelläni pyöräilee minua paljon vanhempi rouva. Naisen täytyy olla jo reippaasti yli kahdeksankymmenen. Hymyilen vanhukselle kunnioittavasti, kun ohitan hänet polkupyöräristeyksessä. Päätän, että minäkin haluan polkea pyörällä sinä aamuna, kun täytän yhdeksänkymmentäyksi.

Suomen pääkaupunkiin rakennetaan koko ajan lisää pyöräteitä, joita kai nykyään baanoiksi myös kutsutaan. Kehitys menee siis hyvään suuntaan. Samalla pelkään kuitenkin, että pyöräilyn kaappaavat kokonaan omakseen urheilupolkijat, sukkapukumiehet ja extreme maastopyöräilijät. Minä kun haluaisin, että pyöräily kuuluu kaikille. Myös meille kaupunkirouville ja iäkkäämmille akoille.

Pyörän päällä on hyvin aikaa ajatella ja ajattelu vie elämää eteenpäin. Mitä hitaammin, sen parempi.

Pelastaako politiikka?

Elämäni ruuhkavuodet ovat ohi. Tyttäret ovat aikuisia. Kukaan ei kuole nälkään, jollen kokkaa makaronilaatikkoa työpäivän päätteeksi. Vihaamiani lastenjuhlia ei tarvitse enää koskaan järjestää. Jalkapalloturnaukset eivät täytä viikonloppuja eikä televisio pauhaa olohuoneen nurkassa.

Mutta mitä tapahtuu vapautuvalle ajalle? Siinäpä vasta kysymys. En osaa vastata. Yhden sähköpostin lähetin asian tiimoilta muutama kuukausi sitten.

”Minulla olisi nyt aikaa”, kirjoitin kansanedustajatuttavalle. ”Mietin olisiko puolueessa minulle jotakin käyttöä. Olisi mukava tehdä jotakin hyödyllistä eikä kanavoida vapautunutta energiaa kaikenmaailman typeryydelle.”

En selvästikään ole ainoa vanheneva ihminen, joka ajattelee samoin. Kokoonnumme tuttavan kotona Helsingin ydinkeskustassa. Eduskuntavaalit ovat ensi keväänä ja pöhinä on kuoriutumassa koteloistaan. Kieltämättä tunnelma alkaa viedä mukanaan. Kriittinen minä koputtaa silti takaraivossa.

Tartun Pentti Saarikosken runoon, jonka kansanedustajani lukee olohuoneessaan:

   En pelkää ketään. 
   Rakastan maailman ihmisiä, 
   haluan kaikille hyvää
   - se on minun politiikkani. 

   Että me rakastaisimme toinen toisiamme. 
   Ei väitellen vaan keskustellen sovussa. 

   Menisimme ikään kuin mustikkaan yhdessä. 
   Lämmittäisimme saunan. 

   Istuisimme laiturilla huohottamassa. 

   Olisimme ihmisiksi. 

Poljen hitaasti kotiin tilaisuuden jälkeen. Syyskuinen lämmin ilta tuo mieleen termin ”intiaanikesä”, jonka etymologiasta en tiedä mitään. Tiedän sen sijaan, että mies kokkaa kotona sorsaa, joka on vuoden ikäisen koiramme ensimmäinen nouto. Siitä huolimatta pysähdyn hetkeksi istumaan Helsingin Keskuspuiston uumeniin, lorisevan puron juureen. Yksin. Ollakseni ihminen.