Tytär houkuttaa minut katsomaan The Crownia. Ensimmäinen nettitelevisiokokemukseni koukuttaa minut nopeasti, vaikken ole koskaan pitänytkään erityisemmin englantilaisesta monarkiasta. Sarja on kuitenkin erinomaisesti tehty ja päästää ihmisen sisään. Ensimmäisellä kaudella sieluni vie Winston Churchill. Vanhan pääministerin nuori apulainen ottaa eräänä päivänä työpaikaltaan mukaansa nuoren Winstonin kirjoittaman kirjan. Apulainen kertoo lumoutuneensa, miten mies on osannut analysoida elämää jo 24-vuotiaana. Tyttö itse tuntee olevansa vastaavaan kykenemätön. Mieleni sopukoihin painuu iäkkään Winston Churchillin ilme ja ihmettely. ”Mitä ihmettä minä oikein olen kirjoittanut?”
Parissa päivässä kysymys kääntyy kohti itseä. Päädyn viettämään itsenäistä iltaa kotikirjaston lattialla vanhojen päiväkirjojen ja paperipinojen keskellä. Ahmin tekstiä, valun muistoihin tunteen kautta, itken kuin vesiputous mutta hymyilenkin muutamaan otteeseen. Opin yhden illan aikana itsestäni enemmän kuin monien vuosien terapiasessioiden aikana olen oppinut. Matka ei kuitenkaan ole helppo. Monin kohdin sattuu niin pirusti. Silti en voi muuta kuin suositella samaa kaikille, joiden kirjoituspöydän alimmasta laatikosta löytyy oma menneisyys.
Kohtaan ensimmäisenä pelokkaan nuoren tytön, joka päätyy räpiköimään läpi vuosien yrittäen päästä eroon peloistaan. Kahdeksantoistavuotias tyttö kirjoittaa: ”Lakkiaiset on ylihuomenna. Se ei oikein tahdo mahtua mun ajatuksiin. Vihdoin ylioppilas. Yksi etappi saavutettu. Koko elämä kysymysmerkkinä edessä. Pimeänä ja pelottavana. Mä oon lukenut paljon pääsykokeeseen. Jos mä pääsen, pelko senkun kasvaa. Jos en pääse, pettymys on mieletön. Valitse nyt sitten siitä. Kunpa olisi joku joka päättäisi minun puolesta. Kertoisi kaikki, mitä pitää tehdä ja pitäisi huoltakin musta samalta. Hitto, kun tulevaisuus näyttää synkältä ja pelottavalta.”
Tutustun jo aikaisessa elämänvaiheessa kiireeseen tuskastuneeseen nuoreen naiseen, joka kaksikymmentäyksivuotiaana kirjoittaa: ”Mun opiskelussa on kriisi. Enkä edes tiedä, mistä se varsinaisesti johtuu. Laitoksella vaan kaikki ottaa päähän ja välillä itkettää. Ihmiset sen tekee. Niillä ei ole mitään muuta kuin lukeminen, lukeminen ja lukeminen. Valiojoukolla on kauhea kiire. Otetaan kursseja toisensa perään ja ollaan helvetin ylpeitä itsestään. Tunnelma on kireä ja täynnä kilpailua. Mua oksettaa koko paikka! Entä jos mä olenkin väärässä paikassa? Entä jos musta tulee hermoraunio jo ennen kuin olen perillä?” Kiire ja kireys sekä niiden nostattamat tuska sekä ahdistus palaavat teksteissä vuosien kuluessa yhä uudelleen ja uudelleen. Nyky-yhteiskunnan kiivaasti pyörivä oravanpyörä saa pyyhkeitä. Kuten ihmisten turhantärkeys. Sekä aikataulut. Almanakat. Kannettavat tietokoneet, kännykät ja IT-järjestelmät.
Kun nuori nainen kasvaa, vievät tunnemyrskyt elämää kiivaasti sen laidasta toiseen. Kaksikymmentäviisivuotias pohtija kirjoittaa: ”Tunteita on niin vaikea selittää. On melkein mahdoton kuvata ajatuksia, jotka syntyvät tunteista. Tunteet ovat niin sekavia. Ehkäpä minä olen vaan niin järkiperäinen ihminen. Kaikki pitäisi aina voida selittää järjen avulla. Ja tunteet ovat niin järjettömiä. Ristiriita järkevien ajatusten ja tunteiden välillä on todella raastavaa. Siksi kai tunteita on niin vaikea selittää. Ehkäpä osaisinkin, jos minulla olisi hallussani kaikki maailman sanat ja kyky käyttää niitä. Mutta sanavarastoni on niin rajallinen ja kykyni muovata sanoistani kirjoitusta ei ole kirjailijan kyky. Joten se tarve, joka minua piiskaa tämän koneen äärellä päivästä toiseen, tuntuu todella painostavalta. Olisi niin suuri halu, todellinen tarve avata tunteiden niin täpötäynnä oleva arkku minun sielustani. Ja on niin turhauttavaa tajuta, ettei siihen ole keinoja. Että sanat mitkä paperille syntyvät eivät ikinä kykene niitä tunteita selittämään.” Tunteet ja järki eivät opi seurustelemaan keskenään erityisen hyvin vuosikymmenien mittaisella matkalla, mutta toimeen ne oppivat toistensa kanssa tulemaan. Ainakin jotenkuten.
Yksinäisyydestä muodostuu matkan koskettavin ydin ja itsenäisyydestä sen kantavin voima. Kaksikymmentäseitsemänvuotiaana pahin on ohi ja omille jaloille päässyt nainen kirjoittaakin: ”Elän elämää, jollaista ihannoin ja jollaista olen tavoitellut. Olen itsenäinen nainen ja elän itsenäistä elämää. Olen suhteellisen älykäs ja vahva ihminen. Kuitenkin minussa on herkkyyttä ja pehmeyttä, liikaakin. Minulla on onnistuneita ihmissuhteita. Olen pystynyt poistamaan kaunan lapsuuttani kohtaan ja rakentamaan hyvät suhteet vanhempiini uudelleen. Olen itsenäistynyt pois minun ajatuksiani hallitsevien ihmisten mielipiteistä. Olen kyennyt rakentamaan ystävyyssuhteita ja ympärilläni on ihmisiä, joiden kanssa pärjään ja joista osaa todella kunnioitan. Kuitenkaan ihmiset eivät enää hallitse minua, eivätkä ihmissuhteet ole elämäni perusta. Ihmisten käsitykset eivät ole minä. Minä olen juuri sellainen kuin olen. Hyväksyn sen. Ja kunnioitan sitä. Kuitenkin samalla elämäni on tyhjää ja usein tylsää. Pystyn sanomaan itselleni, että elämäni on itsenäistä, mutta tarkoitanko sittenkin yksinäistä. Säälinkö kuitenkin itseäni sen tärkeän ihmissuhteen puuttumisesta? Mistä tulee kipu, kun näen ympärillä pieniä lapsia ja onnellisia perheitä? Enkö olekaan ylpeä yksityisyydestäni, itsenäisyydestäni ja vahvuudestani. Ovatko ne ominaisuuksia, joihin on mahdotonta sisällyttää läheisyyttä? Miksei läheisyys voisi samalla olla itsenäisyyttä? Kahden itsenäisen ihminen välinen läheisyys. Ilman riippuvuutta, jatkuvia tarpeita ja vaateita. Sellaista läheisyyttä minä kaipaan. Ja siitä syystä en osaa päättää, olenko onneton. Vaiko onnellinen.” Vanhuuden yksinäisyyteen liittyvät pelot ja itsenäisyyteen liittyvät pohdinnat saavat teksteistä aivan uutta sisältöä. Tuntuu kuin koko kulma muuttuisi toiseksi. Uudeksi ja jollakin mystisellä tavalla paremmaksi.
Opin matkan varrella paljon myös omasta biologiastani. Erityisesti vuosilta, jolloin tyttäret saapuivat kahden itsenäisen ihmisen uuteen liittoon. Kolmekymmenvuotias tuore äiti kirjoittaa: ”Raskaus oli onneksi helppo. Mies varmaan nauraisi tuolle, että kuittaan homman yhdellä pienellä lauseella. Sillä olinhan minä rasittava. Varsinkin alussa. Itkeä tuhersin ja valitin. Kerrankin olimme tulossa saunasta ja jämähdin keskelle portaikkoa itkemään. Ihan ilman syytä.” Hormonimyrskyjen muistot tuovat runsaasti lohtua vaihdevuosien hormonihelvettiin.
Loppuun täytyy kuitata, että matka menneeseen ei ole pelkästää ahdistava, vaikka kynä ja kirjoituskone ovatkin tallentaneet paljon enemmän pahoja kuin hyviä ajatuksia. Yhtä unelmaa ei kuitenkaan voi sivuuttaa. Neljäkymmentäneljävuotias keski-ikäinen nainen kirjoittaa: ”Minua jännittää. Ihan kamalasti itse asiassa. Onko minua koskaan jännittänyt näin paljon? Ei varmaan. Ainakaan koskaan ennen en ole nukkunut näin huonosti. Koskaan en myöskään ole laskenut päiviä näin tiiviisti. Kahden viikon ja yhden päivän päästä toteutuu yksi elämäni suurimmista unelmista. Minusta tulee kirjailija!”
