Ei ole helppoa olla viisas

Mies älähtää minulle aamupalaa laittaessaan: ”Miksei älymystö Suomessa pidä itsestään ääntä? Miksei ne huolehdi siitä, että sivistys on mukana päätöksenteossa? Miksei yliopistoväki tuo tutkimustaan esiin? Miksei kulttuuria saada mukaan tähän insinöörivetoiseen johtamiseen?”

Loukkaannun vähän, mutten niinkään itseni kuin ystävieni puolesta. Koetan puolustautua, mutta häviän keskustelun. Tappiosta huolimatta jään pohtimaan asiaa.

Minulla on paljon hyvin älykkäitä tuttavia, jotka voisi hyvinkin luokitella kuuluvaksi suomalaiseen älymystöön, mikäli sellainen määritelmä olisi olemassa. Heissä on sekä äärimmäisen skarppeja loogisia älykköjä että suuren määrän faktaa imeneitä tietofriikkejä. Viisaitakin joukosta löytyy. Heitä toki vähemmän, mutta niinhän kuuluukin olla. Viisaus kun kasvaa kokemuksen kautta tietoa eettisesti oikein yhdistelemällä.

Olen eri mieltä mieheni kanssa siitä, etteivätkö älykkäät ja viisaat tuttavani pitäisi ääntä itsestään. He puhuvat paljon. Kirjoittavat mielipiteitään. Julkaisevat kirjojakin. Ongelma on enempikin siinä, että viesti ei kulje tavallisen ihmisen, esimerkiksi mieheni korviin. Puhumattakaan siitä, että se nousisi päätöksentekoportaaseen asti.

Me elämme mediaähkyn aikaa. Paperimedia saattaa olla kriisissä, mutta kuulluksi tulemisen kanavia on tullut rinnalle tuhansia, jollei miljoonia. Näitä uusia viestejä ei suodateta journalistisen filtterin läpi, vaan viestin kuulemisen vastuu siirtyy suoraan vastaanottajalle. Eikä sellaista vastaanottajaa olekaan joka kykenisi kuulemaan kaikki viestit, puhumattakaan objektiivisesti analyysoimaan niiden merkityksen tai edes todenperäisyyden.



Kun asiantuntija haluaa viestinsä kuulluksi, mitkä ovat hänen mahdollisuutensa? Miten hän saa sanottavansa esiin tuhansien kilpailevien viestien joukossa? Filosofi Ville Lähde puhuu ”keskustelun markkinoista”, joissa vain älämölö merkitsee. Suunvuoron saa nykyään se, joka puhuu lujimpaa, ei se, jolla on merkityksellistä sanottavaa. Kirjoja kääntävä ystäväni lanseerasi hiljattain termin ”journalistinen monokulttuuri”. Hän käytti termiä kuvaamaan tietystä maasta tehtävää uutisointia aina tietyn kirjeenvaihtajan silmin. Minä käytän nyt samaa termiä asiantuntijuuden monokulttuurista. Kun media tai päätöksentekokoneisto haluaa asiantuntijaäänen kommentoimaan akuuttia asiaa, riittää yleensä ihan mikä tahansa dosentti. Näinollen sama biologinen asiantuntija päätyy kommentoimaan iltauutisissa kaikkea lintujen reviirikäyttäytymisestä sote-uudistukseen.

Etsiessäni vanhenevan naisen viisautta, kysynkin, merkitseekö viisaus aina tulemista kuulluksi? Voiko ihminen olla viisas vain ollessaan yksin ja hiljaa?

Vastaaminen ei ole helppoa. Ensiksi tulee mieleen, että mikä ettei. Varmaan näin onkin. Maailmassa on paljon hiljaista viisautta. Toisaalta viisaus on usein lauman jäsenelleen antama titteli. Viisaus voi elää työyhteisössä tai perhepiirissä ja usein sitä esiintyykin suvun vanhemmissa mahtihenkilöissä. Mieheni peräänkuuluttama asiantuntijuuden kautta esiinnostettu viisaus on yksi viisauden kunnioitetuimpia muotoja.

Minulle nauretaan usein, kun listaan lapsuudessa itselleni asettamia tavoitteita. Kirjoittaa kirja. Tulla kutsutuksi Linnan juhliin. Päästä kysymykseksi tietovisaan tai sanaksi ristikkoon. Nyt hymyilen niille itsekin. Hiljattain eräässä lehtihaastattelussa minulta kysyttiin, mitä tavoittelen. ”Viisautta”, vastasin. Toimittaja pyysi tarkentamaan, minkälaista. ”No sellainen Dumbledoren kaltainen olisi kiva.”

Ei ole helppoa olla vanha

Kun etsin vanhaa viisasta naista, sanoja on edessäni kolme. Viimeistä niistä analysoin pari viikkoa sitten (kts Järkikankun postaus 31.12.2018). Nyt tartun ensimmäiseen.

Ystävättäreni sanoo, etten minä ole vanha. Tämä panee minut ajattelemaan sanan määrittelyä. Raadollisimmillaanhan sana on komparatiivinen. Ystäväni mielestä en ole vanha, koska olen nuorempi kuin hän. Lasteni mielestä olin vanha jo kolmekymppisenä.

Vanhuuden määritelmän, kuten sukupuolisen tasa-arvonkin, voi jakaa rakentuvan kulttuurillisista ja biologisista tekijöistä. Jälkimmäiset ovat niitä tylsiä ja helposti itsestäänselviä. Pitää kuitenkin muistaa, että ihmisen biologinen ikä on dramaattisesti muuttunut ihmiseläimen kehityksen aivan viime metreillä. Kun naisen elinikä oli 1900-luvun alkupuolella 46 vuotta, nyt se on melkein tuplasti enemmän. Edustamani biolääketiede on pääosin vastuussa tästä muutoksesta.

Myös kulttuurillinen käsitys vanhuudesta on muuttunut. Ei kovinkaan kauan sitten ihminen nähtiin vanhana, kun hän oli saanut lapset aikuisiksi eli suunnilleen viisikymppisenä. Nyt suomalainen ihminen ei tunnu olevan vanha edes jäädessään eläkkeelle, hetkenä mitä myös hilataan koko ajan eteenpäin.

Ihminen on itse halunnut pidentää elämänsä kaarta ja näyttää sitä yhä edelleen haluavan. Biologina minua kauhistuttaa elämän keinotekoisesti venytetty jatkoaika, josta ihmistä ohjaavat biologiset vietit puuttuvat.

Kaari Utriota puolestaan kauhistuttaa vanhenemisen kulttuurilliset muutokset. Hän puuskahtaa Seuran kolumnissaan marraskuun lopussa olevansa kestävyysvaje. Historiantuntijana hän tietää, että vanhaa ihmistä kunnioitettiin aikana ennen teollista vallankumousta. Mutta kun siirryttiin hyödyn aikakaudelle, jossa yhä edelleen eletään, vanhasta ihmisestä tuli hyödytön marisija ja taakka sekä yhteiskunnalle että läheisille.

Minua kiehtoo, että juuri tyttäreni haluaa viedä minut elokuviin katsomaan neljän lähes yhdeksänkymppisen näyttelijättären keskustelua elämästään. Kun ironisen hauskoja daameja Maggie Smith, Judi Dentch, Joan Plowright ja Eileen Atkins kuuntelee yli tunnin, tulee helposti mieleen, että mikäs tuossa vanhuudessa nyt niin kamalaa on. Kriittinen minä muistaa kuitenkin, että nämä naiset ovat tähtiä ja tilanne on kuvausta varten lavastettu, niin aidolta kuin se tuntuukin. Yksi tähtien kiillotetun fasaadin alta pilkistävä kuriositeetti biologisen vanhenemisen ohella on yksinäisyys. Ihan se sama, josta kärsii myös vanha äitini, joka ei todellakaan ole koskaan ollut tähti.

Luin viime kesänä useammankin kirjan, joissa oli merkittävässä osassa vanheneva suomalainen nainen. Kirjavalinnan täytyi tulla alitajunnasta, sillä en tehnyt sitä tietoisesti. Tommi Kinnusen ”Neljäntienristeyksen” Mariaa, Satu Vasantolan ”En palaa takaisin koskaan luulen” Marttaa ja Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan naishahmoja yhdistää yksi vanhenemiseen liittyvä stereotypia. Naiset istuvat elämänsä lopun yksinään kotona ja odottavat, että joku tulisi käymään. Eikä kukaan tule.

Kun minä katson edessäni odottavaa vanhutta, kysyn itseltäni, mitä haluaisin sieltä löytyvän. Näen edessäni Sohvaperunoiden vanhainkodin ukkiskerhon ja vastaan, että haluan vanhuudestani löytyvän muita ihmisiä, ystäviä jopa. Tämän lisäksi toivoisin vanhuudelleni merkityksellisyyttä ja olen tässä tyytyväinen sivu-uraani kirjailijana. Mutta ennen kaikkea haluaisin, että joku tulisi käymään.