Ajan vetistä, kevään sulattamaa paikallistietä pienen lappilaisen kunnan hautausmaalle. Pysäytän parkkialueelle. Muita menopelejä ei näy. En nouse autosta. Tavoitteeni oli poimia hautakivistä paikallisia sukunimiä uuden kirjani hahmoille, mutten voi toteuttaa hanketta. Lunta on niin paljon, ettei edes hautakiviä näy. Tuijotan hautausmaata. Kyynelet alkavat valua pitkin poskia.
Viime viikolla oli ystävämme isän hautajaiset. Paikalliset jälleen. Läsnä oli lapsia, lastenlapsia ja lastenlastenlapsia, sukulaisia, ystäviä ja työtovereita. Paljon oli kauniita sanoja ja vielä enemmän kyyneliä. Kun palasin kotiin, minulla oli hyvä ja rauhallinen olo. Surun poisitkeminen on mahtava tapahtuma. Muistojen paketointi. Ikävän näkyväksi tekeminen. Vain siten voi toipuminen alkaa.
Kun tuijotan lumisia hautoja, ymmärrän, etten ole itse haudannut suruani. En paketoinut muistojani. En ole sallinut itseni ikävöidä.
Minun urani kuolemasta on jo yli puolitoista vuotta aikaa. Kyseessä ei ollut itsemurha. Ennemminkin avitettu kuolema, eräänlainen armomurha.
Ihan hyvä elämä siinä jäi taakse. Oli tohtoriksi väittelemistä, dosentiksi kapuamista, tieteellisiä julkaisuja, terveysteknologisia innovaatioita ja tuhansia, jollei miljoonia palaverejä. Oli ihania ihmisiä, mieleenpainuvia matkoja ja unohtumattomia juhlia. Oli aamukahveja, tietovisoja, saunailtoja ja keskusteluja, jotka kaikki haluaisin muistaa, mutta tiedän, etten tule koskaan sitä tekemään.
Kyynelet hiipuvat pikku hiljaa, kun auton kello näyttää siirtyneen reippaan tunnin eteenpäin. Oloni ei ole rauhallinen eikä hyvä. Enempi kiukkuinen. Miksi tuo kaikki oli? Mitä siitä jäi? Mitä hyötyi yhteiskunta siitä, että koulutti minut isolla rahalla? Ja mitä minä itse sain? Muuta kuin loppuunkärventyneen sielun, joka ei ehkä koskaan parane.
Starttaan auton. Hautajaiset ovat päättyneet. Epäonnistuneina. Kesken. Suru ei itkeytynyt pois. Vielä tällä kertaa. Kaarran tyhjälle tielle ja jatkan matkaa. Hitaasti.
