Yksin yhdessä

Kun aloitin tätä blogia, halusin jatkaa edellisten kirjoitusteni ”bridget jones” tyyliä. Jokaisen päiväkirjapostauksen alussa olisi päivän merkittävät lukuarvot. Alkoholiblogissani ne olivat alkoholiannoksia ja korvaavia nautinnontuottajia, pyöräblogissani kilometrejä ja päivämatkoja (kurkkaa toki sivuplanssista edesmenneitä blogejani). Mietin kuumeisesti metriikkaa liittyen väistämättömään vanhenemiseen, pelättyyn yksinäisyyteen ja toivottuun viisauteen. Päädyin kirjaamaan jokaisen postauksen alkuun ”tähän mennessä eletyt päivät”, ”kyseisen päivän kohtaamiset” ja ”päivän viisauden”. Kuten huomaat postaukset eivät kuitenkaan ala näin. Toteutumattomuus jäi kiinni kohtaamisista. Kolme päivää laskin ja lopulta puuskahdin miehelleni. ”Tämä ei toimi, kaikki kohtaamiset tulevat töistä. Muut jäävät jalkoihin. Mikäli niitä edes on.”

Turhauma johti minut tekemään arkisosiologisen tutkimuksen (n=1). Päätin kirjata kuukauden ajan jokaisen päiväni kohtaamiset ja jakaa ne kuuteen kategoriaan: 1) perheeseen/sukuun, 2) ystäviin/kavereihin, 3) työkohtaamisiin, 4) kirjakohtaamisiin, 5) palveluihin ja 6) muihin. Kohtaamiseksi lasketaan joko kasvokkain tai puhelimella tapahtuva tapaaminen, johon myös vastapuoli osallistuu. Tämä poissulkee luentojen ja muiden esitysten yleisön, paitsi ne jotka kysyvät.

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta laitanpa tähän silti niitäkin muutaman. Yleinen teema on että arkena kohtaamisia on enemmän (ka 24) kuin viikonloppuisin (ka 9). Koko kuukauden kaikista kohtaamisista päivätyöhöni liittyy 62%. Hyvänä kakkosena tulevat kohtaamiset palveluammatti-ihmisten kanssa. Niitä on 16% ja huippu tulee ulkomaanmatkoilta. Ei ole yllättävää, että sivutyöni kirjailijana ei ole kovinkaan sosiaalista. Kuukauden ainoa piikki tulee Turun kirjamessuilta. Perheen kohtaamiset pysyvät matkoja lukuunottamatta tiiviisti kolmen ja viiden sisällä. Tässä on mukana päivittäinen puhelu huonokuntoiselle äidille. Surullisin lukuarvo tulee kategorialle ystävät ja kaverit. Kuukaudessa on vain kahdeksan päivää, kun olen kohdannut ystävän. Näistä kohtaamisista kaikki yhtä lukuunottamatta ovat puheluja.

Mies sanoo, että olen huono ylläpitämään ystävyyssuhteita. Kun katson tuottamaani tutkimustulosta, kysyn kuitenkin itseltäni entä jos sosiaalinen minäni onkin vaan liian täynnä. Entä jos työkohtaamiset täyttävät sosiaalisen maljani niin kukkuroilleen, ettei sinne mahdu yhtään enempää.

Seuraavaksi pitääkin kysyä, riittääkö työn täyttämä sosiaalinen elämä. Vastaus on helppo. Ei todellakaan riitä. Minä olen vaihtanut työpaikkaa elämäni varrella kahdeksan kertaa. Joka kerta tunteet ovat lähdön kynnyksellä olleet pinnassa. Ollaan tehty vuosia työtä yhdessä. Ollaan vietetty enempi aikaa kimpassa kuin kukin oman perheensä parissa. Ollaan puhuttu, naurettu ja itketty yhdessä. Läksiäisjuhlissa itketään lisää ja vannotaan sumein silmin, että pidetään kyllä jatkossakin yhteyttä. Todellisuus iskee juhlien jälkeen nopeasti. Pitkään rakennettu ja betonisena pidetty sosiaalinen yhteys katkeaa helpommin kuin seitinohut silkki. Lähtijä unohdetaan. Lähtenyt unohtaa. Uusi kiire vie kunkin mukanaan.

Mutta mitäpä tapahtuu, kun lähtijällä ei enää olekaan kiire? Terapeuttituttavani kertoo vastaanottonsa täyttyvän eläkkeelle jääneistä masentujista. He ovat menettäneet sosiaalisen kartastonsa. Miten ihmeessä he nyt suunnistavat?

Sosiaalisesta mediasta rakennetaan uuden maailman kohtaamiskenttää. Riittääkö se? Vastaus on yhtä helppo kuin edellinenkin. Ei riitä tämäkään. Kurkistelukulttuuri antaa kuvan, että kuulut joukkoon. Saat tietää, missä 28 vuotta sitten kadonnut koulukaverisi viettää kesälomansa. Kuulet tarinoita serkkusi teini-ikäisten urheilumenestyksestä ja näet, miltä Lapin mökkisi näyttää tulvakaudella. Palveluntarjoaja kysyy kyllä sinulta, mitä sinulle kuuluu. Mutta henkilökohtaisesti sitä ei tiedustele sinulta some-tuttavistasi kukaan. Kyllä se niin on, ettei ole kasvokkain kohtaamiselle vertaa tämän ihmisnimisen laumaeläimen elämässä.

Ei matkaa mahan täydeltä

Lennän Lontoon yläpuolella lopullisena päämääränä Boston. Matka on tuttu ja sujuu rutiinilla. Silti tuntemukset ovat enempi negatiivisen kuin positiivisen puolella. Enää en kuitenkaan pelkää lentämistä kuten nuorempana. Pakon sanelema tapa on turruttanut minut.

Minua ei lakkaa ihmetyttämästä, kuinka työmatkoja yhä edelleen glorifioidaan. Asian täytyy liittyä ihmiselle tyypilliseen ”ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen” -syndroomaan ja yleiseen harhaluuloon, että matkustaminen sinällään olisi jotakin hienoa. Työmatkoissa kun ei ole juuri mitään hyvää. Päivät ovat pitkiä ja matkakohteista näkee lähinnä lentokenttiä, harmaita teollisuusalueita ja globaalistandardeja hotellihuoneita.

Ihmiset ovat reissaamisessa parasta, ihan kuten muussakin työelämässä. Kun kesällä kävelin ulkomaisten kollegoideni kanssa hotellille illallisravintolasta, ajattelin, että tämä on yksi niistä asioista, joita tulen kaipaamaan, kun eräänä päivänä jätän tämän kaiken taakseni. Erilaisia ihmisiä. Lukuisia kulttuureja. Vaihtelevia mielipiteitä. Monia, monia, monia ja monia keskusteluita.

Hollantilainen työkaveri kyseli pari viikkoa sitten tiimilounaalla, missä porukat olivat olleet kesälomalla. Kaikki muut olivat matkustelleet. Minä en.

Kun vein tyttären katsomaan Michelangelon freskoja Roomaan pari vuotta sitten, totesin, että turismi ei enää ole minua varten. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän vihaan ihmispaljoutta. Tungosta, ruuhkaa, joukkomielipiteitä ja laumassa tiivistyvää tyhmyyttä. Minä en halua olla siellä, missä kaikki muut ovat.

Joku voisi sanoa, että tokihan maailmassa on paljon paikkoja, missä ei ole ihmisiä ahdistukseen asti. Ja että siellä jossakin on ihania kulttuureja. Siinäpä tämä joku olisi ”oikean” matkailun ytimessä. Vieraaseen kulttuuriin tutustuminen kun on olennainen askel kaiken vieraan hyväksymisessä.

Erilaisiin kulttuureihin voi tutustua myös matkustamatta. Kirjat avaavat mielikuvitusovia uusiin maailmoihin ja niiden historiaan. Draamakin toimii, erityisesti jos uskaltaa astua television ja Finnkinon meille tuputtaman amerikkalaisen viihteen toiselle puolen. Kulttuuria voi löytää myös toisista ihmisistä. Meillä asui muutama vuosi sitten etelä-afrikkalainen vaihto-oppilas ja kokemus oli erinomainen matka meille ennestään tuntemattomaan kulttuuriin.

Erilaisuuteen tutustuminen ei kuitenkaan tunnu olevan tämän päivän matkustuksen pääasiallinen syy. Lentokoneeseen hyppäämisestä on tullut niin halpaa ja vieraaseen maahan matkustamisesta niin helppoa, että matkaan lähdetään, kun halutaan karata arkielämän harmautta ja haudattuja huolia. En sano, etteikö ihminen saisi toivoa arkeensa sunnuntaita, mutta pitääkö kaikessa mennä äärimmäisyyksiin. Eikö vähempi riittäisi? Eikö katse kannattaisi kääntää kohti kotisohvaa? Maapallonkaan ei silloin tarvitsisi pitää pistoolia ohimollaan.

Viruksesta voittoon

Makaan kotisohvalla ja poden flunssaa. Olen peittänyt palelevan kehoni hiljattain virkkaamallani torkkupeitolla. Täytän sairauslomapäivää vuoron perään kirjalla, ristikolla, televisiolla ja unella.

Olen yllättynyt kuinka apeaksi virus minut vetää. En nimittäin ole ollut elämäni aikana mikään huono sairastaja. Puolessa välin päivää nimeän tautini "miesflunssaksi" ja teen havainnon. Tämä flunssa kun on ensimmäinen, jota sairastan vaihdevuosien jälkeen. Entä jos estrogeeni suojaakin naista jollakin mystisellä tavalla sairastumisen henkisiltä vaikutuksilta? Ajatus on huvittava, mutta pohdinnalla voi siitä huolimatta leikitellä. Onhan estrogeenin poistumisella naisen elimistöstä lukuisia muitakin vaikutuksia, kuten karvojen harveneminen päälaelta ja niiden ilmestyminen naisen kasvojen alaosaan. Estrogeenin henkisistä vaikutuksista puhutaan vähemmän. Ne kun eivät näy. Eikö yksi looginen mekanismi voisi olla suojata naista kivulta, kun naisen elämänkaareen kuuluu kivulias synnytysprosessi. Jos pelkästään biologiperspektiivistä katsoo, eikö tässä olla juuri naisen biologisen merkityksen ytimessä. Kaipa elimistö haluaisi auttaa naista. Naishormoni olisi siihen hyvä väline. Nyt kun kyseinen hormoni on minusta poistunut, olenko siis sairauksien edessä henkisesti haavoittuvampi, kuten miesten tyypillisesti haukutaan olevan?

Ajatusleikki piristää minua hiukan ja teen retken lähiapteekkiin. Viruksen karkoittamiseksi oman puolustusmekanismin buustaaminen on tervehtymisen kannalta olennaisinta. Päätän tukea kroppaani parilla vitamiinilla, valkosipulilla ja auringonhattu-uutteella. Ostan mukaan myös uuden trendituotteen, purkillisen sinkkiasetaattitabletteja. Kasa aavistuksen ristiriitaisia tutkimuksia, yksi suomalainenkin, sanoo imeskeltäessä vapautuvan ionisen sinkin lyhentävän flunssan kestoa noin puoleen. Yritän löytää molekyylitason tietoa mekanismista, mutta sitä ei ole. Markkinointiläpysät kertovat sinkin ehkäisevän rhinoviruksen tarttumista isäntäsolun reseptoriin. Kiinnostun tästä, koska olen aikanaan käsitellyt kyseistä reseptoria väitöskirjassani. En löydä ainoatakaan todistetta. Siitä huolimatta imeskelen pahanmakuisia tabletteja parin tunnin välein. Sillä mikäli teoria pitää paikkansa, vaikutus syntyy ainoastaan, jos molekyyliä on nielussa tarjolla. Samaan ideaan perustuu myös kuuman juominen flunssan aikana, sillä lämpötilan tiedetään vaikuttavan viruksen tarttumiseen. Mutta kuten olen lapsilleni heidän flunssiensa aikana opettanut, täysi teho saavutettaisiin vasta, mikäli nielu olisi lämmin lähes yhtenään.

Joko lääkebuustauksesta johtuen tai siitä riippumatta henkinen olotilani on noussut illansuussa jo lähelle harmaata keskivaihetta. Päätän vielä shokeerata viruksen piinaamaa kroppaani perisuomalaiseen tapaan. Joenvarren hirsisauna lämpiää jokaisena perjantai-iltana lokakuusta huhtikuulle. Uimaankin pääsee. Vielä ei tarvita edes avantoa.

Kun nousen joesta pitkin puisia portaita, puolikas kuu möllöttää kirkkaan mustan veden päällä. Mietin, että henkinen olotila ei voi tästä juurikaan parammaksi tulla. Uskon voittavani viruksen.

Onni on odotusta

Istun hollantilaisessa hotellihuoneessa ja keitän vettä. Avaan noodelipussin matkalautaselleni ja suljen silmät muutamaksi minuutiksi. Takana on raskas työpäivä. Olen kieltäytynyt tiimin yhteisillallisesta vedoten työtaakkaan. Lause ei ole täysin valheellinen, mutta sen päälle kuorruttuu sekä halu rentoutua yksin että pitää paastopäivä.

Olen päättänyt jatkaa kesällä katkennutta 5:2 syömäkulttuuria. Vältän määrätietoisesti sanaa dieetti. Tiedän huijaavani itseäni, mutta kaikki laihdutuskuurin nimivariaatiot saavat ihokarvani nousemaan. Kyseinen syömäkulttuuri tuntuu sen sijaan hyvältä.

Seitsemästä viikonpäivästä kahtena, yleensä maanantaina ja torstaina, ”paastoan” eli ohjeiden mukaisesti syön alle 500 kilokaloria. Homma sujuu näppärästi parilla hedelmällä, ohuella ruisleipäviipaleella, iltanoodelilla ja vähän päivästä toiseen vaihdellen kananmunalla, ahvenfileellä tai välipalarahkalla.

Myönnän, että lähdin kokeilemaan prosessia syystä, että halusin kroppaani järjellä selitettävää kuria. Minulla on kokemusta ja biologista tietoakin monenmoisista kuureista. Jos lopetat syömisen ja lähdet askeettiselle tielle nopean laihtumisen toivossa, biologinen elimistö reagoi ja kääntyy säästöliekille. ”Tolla ei näytä olevan ruokaa. Täytyy himmata.” Kun dieetti sitten yhtäkkiä loppuu, minimiliekillä toimiva elimistö ylikuormittuu energialla ja menetetty paino palaa salamana takaisin. Jos taas lähdet laihduttamaan liikkumalla, elimistö aktivoituu. ”Tolla menee nyt lujaa. Täytyy aktivoida systeemit.” Mikäli aktiiviliikunta sitten katkeaa, aktiivinen elimistö vastaanottaa energiaa yhä edelleen maksimaalisesti ja laihdutetut kilot palaavat. Miljoona kertaa toistettu lause pitää paikkansa. Vain pysyvä elämäntavan muutos tuo pysyviä muutoksia kehoon.

Sana "laihduttaminen" sisältää paljon tunteita. Naistenlehdet suoltavat laihdutuskuureja. Yhteiskunta esineellistää naista. Vallitsevat arvot korostavat ulkonäköä. Tämä kaikki saa naisen kuluttamaan laihduttamiseen elämänsä aikana paljon henkistä energiaa. Suurimman osan täysin turhaan.

Laihduttamiseen liittyy myös surullisia tarinoita. Yksi niistä tulee urani alkutaipaleelta. Olin nuori tyttö ja seurasin sivusta keski-ikäisten naiskollegoiden jatkuvaa laihduttamista. Pudotetuilla kiloilla kilpailtiin ja uusia markkinoille saapuneita kevytvalmisteita testattiin. Eräs naisista vaihtoi työpaikkaa ja tapasimme seuraavan kerran pikkujoululounaalla. Hän oli laihtunut toistakymmentä kiloa ja iloitsi suureen ääneen, että ihan itsestään, mitään ei ollut tarvinnut tehdä. Kolmen viikon kuluttua laboratorioomme saapui suruviesti. Entinen kollegamme oli kuollut mahasyöpään.

Painon hallinta on kaiken lisäksi äärimmäisen ristiriitaista. Ulkonäköön panostaminen voi tuottaa tyydytystä ja monia onnistumisia. Samaan pakettiin liittyy kuitenkin myös negatiivisia tunteita. Syyllistyminen ei ole niistä pienin. Sillä vaikka yhteiskunta kuinka syyllistäisi, kaikki eivät laihdu. Kuten jotkut eivät lihokaan, vaikka kuinka söisivät. Sisäiset mekanismimme kun ovat keskenään erilaisia. Biologiaa vastaan taisteleminen vertautuu tuulimyllyihin. Kummassakaan ei ole mitään järkeä. Eikö siis ideaalisessa maailmassa kunkin tulisi voida hyväksyä itsensä juuri sellaisena kuin on? Mutta tähänkin yksinkertaiseen peliin biologia tunkee sormensa. Ihmiseläimen tehtävä kun on etsiä kumppania ja yrittää kaikin tavoin tulla toimeen laumassa. Muiden hyväksyntä painaa vaakakupissa. Ihan konkreettisesti.

Minä olen saapunut ikään, että muiden ihmisten mielipiteellä on joka päivä vähemmän ja vähemmän merkitystä. Erityisesti ulkonäön suhteen. Miksi minä sitten tänään syön vain banaania?

Ihmisellä ei aikojen saatossa ole ollut ruokaa ollenkaan joka päivä. Toisin kuin tänä päivänä. Elimistöllä oli aiemmin mahdollisuus käyttää minimalistisempien ruokapäivän energia johonkin aivan muuhun kuin ruoan jauhamiseen ja säilömiseen. Monet tutkimukset kertovatkin ihmisen käyttävän paastopäiviä oman elimistönsä korjaamiseen. Minulle tämä jos mikä on mukava ajatus joka päivä vanhenevan kehoni kannalta. Enkä nyt viitsi tässä valehdella, etteikö painon putoaminen tuntuisi myös miellyttävältä. Viime kevään aikana painostani putosi yli kymmenen kiloa.

Paluu vaiheittaiseen syömäkulttuuriin tapahtui kuitenkin yllättävästä syystä. Ei painonpudotuksen takia. Eikä edes kehonkorjauksen. Systeemi vaan yksinkertaisesti sopii sekä ruumiilliseen että henkiseen elämääni. Paastopäivinä elimistöni voi muihin päiviin nähden poikkeuksellisen hyvin. Olo on kevyt ja raikas. Tuntuu kuin suolistobakteerini lepäisivät ja kiittäisivät minua vapaapäivästä. Illalla kroppaan hiipivä nälän tunne on kääntynyt prosessissa kaikkein positiivisimmaksi tunteeksi, odotukseksi seuraavan päivän herkullisesta aamupalasta. Kuinka ihanaa nykypäivän ähkyelämässä onkaan saada odottaa.

Televisiossa asuu perhe

Istun olohuoneessa ja olen onnellinen. Sohvalla istuvat molemmat tyttäret, nojatuolissa vävykokelas. Televisiossa tanssii tähtiä. Sohvapöydällä on sormiruokaa.

Tässä ajassa yksi kriittisistä kipupisteistä on aika läheisten ihmisten kanssa. Sitä on yksinkertaisesti liian vähän.

Jokin aika sitten julkaistiin kansainvälinen tutkimus, jossa etsittiin yhteistä nimittäjää hyvän koulumenestyksen ja myöhemmän elämässä pärjäämisen taustalta. Tulos tutkimuksesta oli yllättävä. Vastauksena ei ollutkaan korkeasti koulutetut vanhemmat, oikeat ystävät tai hyvät harrastukset. Yksi yhteinen tekijä menestyneen elämän taustalta kuitenkin löytyi. Se oli perheen yhteinen ateriointi. Jos lapset söivät vanhempiensa kanssa lähes joka päivä yhdessä, heidän lähtökohtansa elämään olivat huomattavasti paremmat kuin lapsilla, joiden perheestä yhteinen illallistaminen puuttui.

Kun aikanaan kuulin tutkimuksesta, olin tyytyväinen perheeseemme kasvaneesta syömäkulttuurista. Sen negatiivinen puoli näkyy toki kropassa, mutta positiivisesta puolesta uskon meidän kaikkien hyötyvän. Kyseessähän ei todellakaan ole ruoka vaan hyvin yksinkertaisesti läheisille ihmisille omistettu hetki.

Ruokailun lisäksi perheellämme on ollut toinenkin yhteinen aika. Sitä on vietetty television edessä. Historia tähän tulee tietysti omasta lapsuudesta. Minä olen television kultakauden lapsi ja kasvanut Naapurinlähiön, Columbon ja Lauantaitanssien seurassa. Kun omat lapset sitten syntyivät, yhteisöllisyydestä piti huolta Bumtsi Bum, Karjalan Kunnailla ja viime vuosina pohjoismainen harmaus.

Nyt perheiden yhteinen televisioaika on jäämässä yksilönvapauden alle. Kaikkien tulee saada katsoa mitä itse haluaa ja koska haluaa. Toosissa on netflixiä, areenaa ja katsomoa. Kaukana on kulttuuri, jossa televisiokanavia oli kaksi ja kaikki kansanosat tunsivat samat tv-ohjelmien hahmot. Tyhmähän olisin, jos sitä aikaa takaisin kaipaisin. Mutta yhteistä aikaa kaipaan kyllä. Ja näen ympärilläni myös yleisempää kaipuuta samaan. Tästä kertoo yhdeksi suosituimmista televisiosarjoista noussut tosi-TV, jossa seurataan toisten ihmisten televisionkatsomista.

Nykyperheiden illat ovat enempi yksilöllisiä kuin yhteisöllisiä. Kukin perheenjäsen puuhastelee omiaan, sulkeutuu omaan huoneeseensa ja katsoo omalta koneeltaan itse valitsemaansa ohjelmaa.

Kun puolustan televisiota ja sen lähettämän ohjelman oikeassa ajassa tapahtuvaa yhteistä seuraamista, saan otsaani impivaaralaisen leiman. Eilisen haikailijoita kritisoiva asenne tapasi aiemmin hiljentää minut. Enää en välitä. Minähän olen vanha. Aika antaa perspektiiviä olla mieltä ja sanoa ääneen.

Tulevaisuudessakin haluan odottaa viikon, että Yleisradio lähettää minulle seuraavan jakson laadukkaasta brittisarjasta joka torstai-ilta kello yhdeksän. Sen jälkeen katson mieheni kanssa uutiset.

Ihmisen pahin vihollinen on pieni

Minä olen utelias ihminen. Eräässä lehtihaastattelussa pari vuotta sitten toimittaja kysyi, mikä yhdistää kahta kovin erilaista uraani. Vastasin ”uteliaisuus”. Se on tehnyt minusta niin tutkijan kuin kirjoittajankin.

Työuraani on uteliaisuuden ohella ohjannut teknologia. Minusta kasvoi yhdeksänkymmentäluvulla yhden ei-niin-yleisen bioanalyyttisen tekniikan keskimääräistä parempi osaaja. Tekniikka on kuljettanut minua tutkimaan mitä erilaisempia biolääketieteellisiä ongelmia, aina ihmisen puolustusmekanismeista allergian kautta syöpään ja siitä edelleen kantasolujen kautta verisairauksiin. Viimeiset vuodet olen saanut viettää pöpöjen parissa.

Mikrobiologia on kiehtova ala. Sitä samalla sekä rakastaa että vihaa. Englantilainen, minuakin iäkkäämpi kollega sanoo mikrobiologian olevan taidetta, ei tiedettä. Ei ole harvinaista että analyyttisesti suoraviivaiseen sieluuni sattuu, kun puhutaan pöpöjen välisistä sukulaissuhteista. Joku ”laji” on lähempänä toista kuin jonkun ”kanta”, on tarvittu väliin termi ”alalaji”, puhumattakaan ”suvun” ja ”lajin” väliin ujutetuista ”ryhmistä” ja ”komplekseista”. Hermostumista helpottaa kuitenkin ymmärrys, että näiden önniäisten nimeäminen on alkanut aikana, jolloin Pasteur vasta harjoitteli maidon kuumentamista eikä biologisista tekniikoista ollut olemassa juuri muuta kuin suulla pipetoiminen lasiputkea pitkin.

Olen onnekas saadessani työskennellä alan huippujen parissa. Tällä viikolla sain illallistaa parinkymmenen sairaalapöpölaboratorion johtajan seurassa. Keskustelut lensivät ruokalautasten päällä eksoottisista viruksista iljettäviin sienisairauksiin. Kattavana teemana oli globaaliuden tuomat haasteet. Ihmiset matkustavat. Pienet kaverit seuraavat mukana.

Antibiooteille vastustuskykyiset bakteerit ovat ihmiskunnan ongelmista yksi suurimmista. Suomessa siitä puhutaan muuta maailmaa vähemmän. Briteissä antibioottiresistenssi on äänestetty toistuvasti ihmisten suurimmaksi peloksi. Kyseisellä saarella ongelma on toki merkittävämpi kuin meillä, mutta myös tiedejournalismi on siellä voimissaan ja kansa ymmärtää asiasta julkaistua tekstiä paremmin.

Viisaat miehet puhuvat illallispöydän ääressä medikaaliturismista. Intiassa ja eräissä Etelä-Euroopan maissa kaupataan antibiootteja vapaasti ja kansa syö pillereita aamupalaksi. Juuri näissä maissa bakteerit ovat oppineet näppäriä mekanismeja kiertääkseen antibiootin vaikutusmekanismin. Kun rikas intialainen lääkäri sitten saa itseensä antibiootille resistentin pöpön, mitä hän tekee? Lentää Amerikkaan hoidettavaksi. Seuraavan kuuden kuukauden aikana samassa amerikkalaisessa kaupungissa sairastuu toistasataa ihmistä samaan superpöpöön. Tartuntaa välittää sairaala.

Bakteeritkin ovat laumaolioita. Ne vaihtavat informaatiota ja kokoontuvat yhteen. Kasaumista puhutaan usein termillä biofilmi. Niitä esiintyy niin paperitehtaan rullien kuin hampaankin päällystyksenä. Kyseessä on ihan luonnollinen juttu ja täytyy muistaa, että pääosa pöpöistä on kuitenkin ihan hyviä ja meille jopa välttämättömiä.

Antibioottiresistenttiyteen voikin suhtautua tyylillä, että tottahan toki bakteeri puolustautuu, kun me yritetämme tappaa sitä.

Yksi isoista mikrobiologiherroista kertoo illallisella mielenkiintoisen tarinan liittyen antibiootteja vastustaviin bakteereihin ja biofilmeihin. Koska amerikoissa sairaalabakteerien leviäminen on iso kansallinen ongelma, on eri sairaaloita verrattu toisiinsa. Yllättäen antibioottiresistentit bakteerit ovat suurempi ongelma uusissa hienoissa sairaaloissa. Tämä näyttää nykytutkimuksen valossa johtuvan siitä, että vanhojen sairaaloiden ilmastointiputket ja muut vapaat pinnat ovat ajan saatossa päällystyneet hyvillä bakteereilla, eikä paha pääse niissä valloilleen. Tilanne muistuttaa absurdisti meidän omaa viemäristöämme suolistoa, jossa hyvien pöpöjen tasapaino suojaa meitä pahoilta. 

Nykymaailman menoon kriittisesti suhtautuvan mieheni mielestä kilpailutilanne ihmisen ja pahan bakteerin välillä on juuri kuten sen kuuluukin olla. Jokaisella eläinlajilla kun tulee olla ekosysteemissä vihollinen. Ihmisellä se sattuu olemaan hirmuisen pieni.