Ei ole helppoa olla nainen

Olen tyttären kanssa Oulussa pienellä lomamatkalla, joka on syksyinen syntymäpäivälahjani kuopukselle. Lahja sisältää teatteria, kampaajaa, ravintolaa, hotellia ja junamatkaa. Tyhjän ajan päätämme käyttää Tietomaassa, josta lapsemme ovat pienestä pitäen tykänneet. Yksi tiedekeskuksen näyttelyistä on tänä vuonna ”X vai Y” miesten ja naisten oletetuista eroista. Testit ovat hauskoja ja niitä on yhdessä kiva tehdä. Loppuraportti on kuitenkin surkea. Tutkija minussa olisi halunnut lisää tilastoja ja eriteltyjä vertailuja. Niitä ei ole. Eikä tulos kerro minulle edes yhteenvetoa, vastasinko testeissä lähempänä tyypillistä miestä vaiko naista.

Sukupuolikeskustelu käy yhteiskunnassa nyt kuumempana kuin mitä se on käynyt koskaan minun elämäni aikana. Se on myös saanut uusia muotoja. Mukaan ovat tulleet niinsanotut sukupuolettomat, mikä on hyvä, vaikka pitääkin muistaa että kokonaismäärässä heitä ei ole paljon. Naisia ja miehiä sen sijaan on. Feminisimi onkin siirtynyt historiaperspektiivistä katsottuna neljänteen aaltoonsa. Minä en ole siinä aktiivinen peluri, mutta seuraan kehitystä kiinnostuneena. Olenhan minä nainen ja mikä vielä tärkeämpää, kahden nuoren naisen äiti. Tasa-arvokeskustelua käydään välillä kiivaana myös omassa keittiössämme.

Suomalaisen naisen asemassa näen erityisen merkityksellisenä ajan viitisenkymmentä vuotta sitten. Samaan tapaan kuin sosiaalidemokratia loi pohjan suomalaiselle hyvinvointivaltiolle loivat pitkälti itse oppineet feministit pohjan suomalaisen naisen tämän päivän mahdollisuuksille. Merkittävää tuolloin oli se, että tässä työssä oli mukana myös paljon miehiä, jotka fiksusti ymmärsivät, että naisen työelämään vapautuminen auttaisi myös heitä. Ennen tätä suomalaisen feminismin toista aaltoa nainen kun kuului kotiin (”perherooli”) ja maailmaa pyöritti mies (”ansiorooli”).

Minä olen tavannut yhteisen kustantajamme juhlissa Eeva Lennonin, Ylen entisen Lontoon kirjeenvaihtajan, ja luen parhaillaan hänen elämänkertaansa. Törmään tarinassa seuraan nimeltä Yksikkö Yhdeksän ja tutustun porukan tavoitteeseen, jossa sekä mies että nainen voisivat ottaa juuri sen roolin, joka kullekin parhaiten sopi. Opin myös, että yksi seuran merkittävimmistä saavutuksista on ollut päivähoitojärjestelmän tuominen suomalaiseen yhteiskuntaan, mikä yhdenmukaisti suomalaisen naisen mahdollisuuksia siirtyä miehen rinnalle ansiorooliin. Vastaavaa järjestelmää ei ole vielä tänä päivänäkään saatu Iso-Britanniaan eikä Yhdysvaltoihin siitä huolimatta, että molemmissa on vuosikymmenien ajan ollut hyvin voimalliset feministiset liikkeet.

Kanadalainen psykologi Jordan B. Peterson on saanut viime aikoina paljon pyyhkeitä sukupuoliseen tasa-arvoon liittyvien puheittensa johdosta. Silti hänen saarnaamista muistuttava esiintymisensä täyttää jäähalleja, myös Helsingissä. Minä pidän tiedemiehen tavasta puhua selkeästi, mutta aina en kuitenkaan ole hänen kanssaan samaa mieltä. Sen mielipiteen kuitenkin jaan, että sukupuolten väliseen tasa-arvoon vaikuttaa tasan kaksi asiaa, kulttuuri ja biologia.

Eri maiden kulttuurit ovat sukupuolisen tasa-arvon suhteen hyvinkin erilaisia. Näin jopa länsimaiden kesken, vaikka usein ajattelemme olevamme monessa kuin yhtä pataa. Laura Saarikoski kirjoittaa tänään Hesarissa tuntemuksiaan amerikkalaisesta naiseudesta, jonka keskellä hän on kokenut olevansa lähes kuin mies. Minulle asemani viidestä eri kulttuurista lähtöisin olevien naisten esimiehenä on opettanut paljon. Muun muassa sen, että Suomessa tilanne naisten vaikutusmahdollisuuksien suhteen on ehdottomasti yksi maailman parhaista.

Siitä huolimatta suomalaisen naisen tilanteeseen liittyy uskomattoman paljon ristiriitaisuutta. Eeva Lennon on ihaillut Ranskasta ja Iso-Britanniasta käsin skandinaavista tasa-arvoisuutta, mutta on samalla ihmetellyt, kuinka paljon suomalainen mies ja nainen erosivat psykologisesti toisistaan. Kun mies oli hiljainen ja puhui lähinnä asiaa, nainen oli puheliaampi, mutta ainoastaan rupatteli. Asiapuhe ei hänelle kuulunut. Nainen oli kuitenkin kultturelli, kävi teatterissa ja hoiti kotia. Mies seurasi sen sijaan urheilua ja oli kiinnostunut tekniikasta. Jordan Peterson vetää samasta asiasta esiin vuosikymmenien tutkimustulokset, mutta käyttää eri termejä. Hän väittää, että mitä enemmän sukupuolten väliset kulttuurierot kaventuvat, sitä enemmän biologiset erot alkavat tulla esiin. Biologina minä olen toki hyvin tietoinen näistä eroista. Absoluuttista viivaa biologisen ja sosiaalisen väliin en kuitenkaan osaa piirtää. Jordan Peterson syyttä biologiaa siitä, että asioista kiinnostunut mies päätyy insinööriksi ja ihmiskeskeinen nainen sairaanhoitajaksi. Itse en ole asiasta varma.

Minä kasvoin lapsuuteni itähelsinkiläisessä kerrostalossa, joka oli täynnä poikia. Välillä ajattelen, että pärjään siitä syystä hyvin työssäni insinöörivaltaisessa terveysteknologiateollisuudessa. Johtavassa asemassa ei kuitenkaan haittaa osata tulkita myös ihmistä.

Minä olen lukenut useammin kuin kerran CNN:n varatoimitusjohtaja Gail Evansin kirjan ”Pelaa kuin mies, voita kuin nainen.” Provosoivasta nimestään huolimatta kirjassa on maalaisjärjellinen ote. Evans sanoo naisella olevan vaikeaa nykypäivän liike-elämässä sen takia, että mies on laatinut säännöt tälle pelikentälle. Vastaavasti mies takeltelee kotielämän pehmeiden vaatimusten kanssa, koska nainen on kirjoittanut tämän kentän säännöstön. Tästä näkökulmasta kummassakaan pärjäämättömyydessä ei ole kyse biologisesta sopimattomuudesta, ainoastaan sosiaalisista säännöistä.

Lause, joka kaikessa miehen ja naisen eroavaisuutta pohtivassa tematiikassa jää minuun kiinni lujemmin kuin muut lauseet, on Eeva Lennonin erityinen kommentti suomalaisesta naisesta. ”Älyllisyys ei kuulunut naisen rooliin.” Hän sanoo usein uransa alkuaikoina ihmetellyn, kuinka nainen saattoi raportoida niin paljon silkkaa asiaa. Lennon puhuu tässä naisen psykologisesta roolista. Peterson ei puolestaan uskalla ottaa kantaa naisen älyllisyyden biologiseen tai kulttuurilliseen juurisyyhyn. Mutta minäpä väitän. Nainen on biologisesti aivan yhtä älykäs olento kuin mieskin. Näinollen naisen älyllisyyden alaspainaminen on puhtaasti yhteiskunnallinen, sosiaalinen tai kulttuurillinen ilmiö, mitä termiä itse kukin tästä haluaa käyttääkään.

Kohta ollaan 2000-luvun kolmannella vuosikymmenellä ja aika on toinen. On kuitenkin uskomatonta, kuinka vahvassa asenteet istuvat yhteiskunnassa. Yhä edelleen naiset täyttävät teatterisalit ja miehet räpläävät tietokoneitaan. Yhä edelleen miehen odotetaan puhuvan asiaa ja naisen rupattelevan. Minua on usein hämmentänyt se, että näitä jämähtäneitä asenteita eivät pönkitä pelkästään miehet, vaan hyvin pitkälle naiset itse. Yksi merkittävimmistä syyllisistä on media. Naistenlehdet pursuavat rupattelevia kevytaiheita ja tädit kikattavat radiokanavilla. Niin kauan kuin yhteiskunnan asenne pysyy muuttumattomana, ei ihmisten käytöskään tule muuttumaan. Naisen sosiaalisessa asemassa kun on kysymys pään asetuksista, ei sen sisällöstä.

Minä aloitin tämän blogin etsiäkseni vanhenevaa viisasta naista. Olin hermostunut höperön vanhan naisen malliin, jota näin ympärilläni (kts Järkikankun postaus 29.8.2018) ja mietin oliko omalla vanhuudellani mitään toivoa. Kysyn samaa itseltäni uudelleen tänään. Vastaus jää yhä edelleen avoimeksi, mutta nyt näen valoa tunnelin päässä. Kun taantuminen typerykseksi ei olekaan biologinen väistämättömyys, minulla on vielä toivoa. Matka siis jatkukoon.

Haudattua historiaa

Olen kasvanut perheessä, jossa hautausmaat ovat aina olleet merkityksellisiä, eivät pelkästään jouluisin. Isäni rakasti kirkkoja niiden rakennushistorian takia. Jokakesäisellä Suomen ympäriajelulla pistäydyimme kymmenissä, jollei sadoissa, kirkoissa. Pysähdykseen kuului myös hautojen katselu kirkon ympärillä, mikäli sellaisia oli. Nuori minä kehitti vahvimman hautuumaasiteensä kuitenkin Malmin suuren kalmiston kanssa. Sinne oli kotoa Itä-Helsingistä hyvä pyörämatka. Välillä pyöräilin äidin kanssa, useammin yksin. Kauniissa puutarhassa oli hyvä kävellä ja penkeillä lukea. Olin alle viidentoista, kun kerroin kotona, minne haluan tulla haudatuksi.

Viimeiset parikymmentä vuotta hautausmaavierailu on rajoittunut jouluaattoiltaan. Niin tänäkin jouluna. Mukana ovat molemmat aikuiset tyttäret. Viemme kynttilät isäni sekä molempien mummojeni haudoille.

Vasta hyvin myöhään aikuisena ymmärsin, kuinka onnekas olen ollut, kun molemmat mummoni olivat lapsuudessani läsnä. Pääkaupunkiseudulla isovanhempien läheisyys ei ole vielä tänäkään päivänä itsestäänselvyys. Isoäideillä oli minun lapsuuteni jouluissa erityisen merkittävä muttei aina parhaiten sujuva rooli. Kun saman kinkun äärellä istuivat sekä kommunistimummoni että vanhoillislestadiolainen isoäitini, keskustelu ei aina ollut mutkatonta.

Palatessamme autolle kaarramme pienen hautausmaan erillisosion kautta. Oulunkylä oli oma kuntansa ennen liittymistään Helsinkiin vuonna 1946 ja tämän vuoksi sillä oli oma paikkansa haudata asukkaansa. Täällä nukkuvat myös nykyisen talomme rakentajat ja kaikki entiset naapurit.

Naapuritalomme emäntä eli harvinaisen pitkän elämän. Hän sulki silmänsä viimeisen kerran sadanneljän vuoden ikäisenä joitakin vuosia sitten.

Pidin koulussa historiasta todella paljon, mutta kun tie vei minut sitten kuitenkin biologisen lääketieteen uralle, minusta ei ole todellakaan tullut historian asiantuntija. Näinollen tyypillisen tutkijan tavoin olen tavannut olla mieluummin hiljaa kun puhutaan historiasta, etten nolaa itseäni.

Historiaa onkin turvallisempaa ja ehkä jollain asteella myös mielenkiintoisempaa katsoa yhden ihmisen näkökulmasta. Tähän perustuvat historialliset romaanit, joista olen vasta hiljattain alkanut tykätä. Ja tähän perustuu se, että mietin jouluaattoillan pimeydessä naapurin rouvaa nyt jo pilven reunalla.

Kun tyttäret alakouluvuosinaan piipahtivat naapurissa kyselemässä pääsiäismunia, vanha rouva tapasi pyytää heidät sisään.
”Äiti, tiedätkö ettei autoja vielä ollut, kun Elsa oli meidän ikäinen”, esikoiseni kysyi yhtenä vuonna.
”Tiedän”, vastasin.
”Oliko tietokoneita?” jatkoi kuopus.

Kerroin lapsille 1900-luvun alkuvuosista niin hyvin kuin osasin. Selitin että Suomi oli osa Venäjää ja että meidän Maunula oli maaseutua. Talot lämmitettiin puulla, sisään ei tullut vettä ja että sähkökin oli vain varakkailla. Hyvin pian ymmärsin että ajankuvaan oli helpompi päästä sisään lukemalla. Luin tytöille iltaisin peräperää Anni Swanin Ollin oppivuodet ja Iiris rukan. Samaistumispintaa lisäsi, kun tarinoiden lapset kävivät Suomalaista yhteiskoulua, samaa jonne esikoisenikin joka aamu bussilla reissasi aina lukioon asti.

Kun mietin hautausmaan kynttilöiden valossa yhden ihmisen maallista vaellusta, käy hyvin selväksi, kuinka eksponentiaalista ihmisen kehitys on ollut vain muutaman viimeisen vuosikymmenen aikana. Isommassa kuvassa minuun teki pari vuotta sitten lähtemättömän vaikutuksen samaa asiaa kuvaavat erilaiset valot New Yorkin luonnontieteellisessä museossa.

Museon ala-aulassa on suuri maailman kartta, jossa pyörii tauotta lineaarinen aikajana ihmiskunnan historiasta. Aina kun maapallon jonnekin kohtaan ilmestyi miljoona ihmistä, sillä ajan hetkellä tuohon paikkaan syttyy lamppu. Aivan aikojen alussa kartta on pimeä. Pikku hiljaa alkaa syttyä muutamia valoja Afrikkaan, vähän enempi Aasiaan ja Uuden Ajan alkaessa täyttyy Eurooppa. Kolme asiaa tästä erittäin kiehtovasta visuaalisesta esityksestä on jäänyt mieleeni. Ehdottomasti hätkähdyttävintä ja juuri se, mikä jokikisen ihmisen kuuluisi nähdä, on kuinka hidasta kehitys alkuun oli ja kuinka dramaattisen räjähdysmäistä se on ollut viime vuosina. Enempi omaan kuriositeettiin liittyy kaksi pienempää havaintoa. Toisena se, kuinka myöhään Pohjois-Amerikka täyttyi, ja toisena meidän oma vaatimaton osamme maailmassa. Suomen kohdalla tuossa lähes ääriään myöten valaistussa tämän päivän maailman kartassa on yksi ainoa lamppu.

Vanhassa vara (=innovaatio) parempi

Vanhenemiseeni kuuluu olennaisena osana elämänkertojen kahlaaminen. Eeva Joenpellon mielenkiintoisen polun jälkeen vuorossa on Mika Waltari. Tarina on siinäkin mielenkiintoinen, vaikken tykkääkään elämänkerran ylianalyyttisestä otteesta. Kohde on kyllä syvä ja sillä on paljon asiaa. Waltari sanoo: ”Nuoruus on se ihmisen ikä, jolloin on alttein ottamaan vastaan vaikutteita ja uusia ajatuksia, jolloin kehitys on kiihkein ja henkinen kasvu nopein. Kypsymisen merkkejä ovat vastaanottokyvyn hidastuminen, malttavainen harkinta ja itsenäisten mielipiteitten lujittuminen. Vanhaksi sanoisin ihmistä, jossa kaikki uusi herättää närkästystä ja jonka mielestä ennen kaikki oli paremmin.”

Jo aikaa sitten edesmennyt äidinäitini tapasi toistuvasti sanoa, että aiemmin kaikki oli paremmin. Tästä syystä, ja monesta muustakin, minä en tässä käytä noita samoja sanoja. Sanon sen sijaan, että kaikki uusi ei välttämättä ole aina parempaa kuin vanha. Tänä kyseisenä aamuna elämääni mahtuu tästä yllättävän monta oivaa esimerkkiä.

Päivä alkaa lumisella lenkillä koiran kanssa. Rutiiniin kuuluu olennaisena osana hyvä kuppi kahvia, kun palaa takaisin kodin lämpöön. Kahvittelusta on tullut nykyaikana uusi hipsteriyden muoto. Mutta biologi minussa tietää jotakin, mitä kalliolainen hipsteri vasta opettelee. Kofeiini on hydrofobinen molekyyli ja se imeytyy soluihin paremmin, jos mukana on rasvaa. Naureskelen, kun luen aamuaviisista, että ylihipsterit lisäävät nykyään pressokahveihinsa pienen nokareen voita. Minun ei sitä tarvitse tehdä, koska juon pannukahvia. Siinä on mukana kahvipavun oma öljy, aromista puhumattakaan. Ainoa negatiivinen seikka on pannujauhatuskahvin hukkuminen seitsemänkymmenen trendikahvin jalkoihin lähimarketissa. Ne viisi pakettia, mitä kaupassa on, löytyvät aina hyllyn kauimmaisesta nurkasta.

Minulle käy tänään kahvin kanssa samoin kuin liian usein punaviinipikarin kanssa. Tällä kertaa tahra loiskahtaa koiran töhinän tönäisemä. Herra Murphy pitää huolen, että läiskä osuu Marimekon paksuraitaisen paitani valkoiselle raidalle. Suustani pääsee vain pari ärräpäätä, sillä alakerran saunalta löytyy tähän pelastus. Se ei ole yksikään nykyajan tuhannesta tahranpoistoaineesta, vaan ikivanha sappisaippua. Ekologinen tuote on valmistettu eläimen teurasjätteestä ja siinä on sekoitettu saippuan detergenttejä sapen biologisiin entsyymeihin, joiden tehtävä eläimessä on hajottaa ruoan biologisia molekyylejä eli proteiineja, hiilihydraatteja ja rasvoja. Minä hieron sappisaippuaa tahralle niin kuuman veden kanssa kuin kraanasta tulee ja jätän vaatteen inkuboitumaan pyykkikoriin. Kun lämpötila tahran päällä alkaa laskea, kukin entsyymi alkaa toimia omassa optimilämpötilassaan ja syö tahrasta pois sille sopivan aineen. Seuraavana päivänä pesen tekstiilin koneessa ja tahraa ei enää ole. Ei ole koskaan ollut.

Kun olen vaihtanut puhtaan paidan, nappaan pyörän ja poljen töihin. Helsinkiin saapunut uusi lumi on ehtinyt jo pakkautua hyvin pyöräiltäväksi pohjaksi. Helkama Ainossani on nastat ja olen saanut mukavasti talvipyöräiltyä nyt muutaman vuoden ajan. Isoimman ongelman pakkaspolkemisessa ovat muodostivat varpaat. Ääreisverenkiertoni ei ole hyvä ja useampana kuin yhtenä aamuna pari vuotta sitten varpaat olivat työmatkan jälkeen täysin tunnottomat ja päivän kuluessa verenkierron palatessa hyvin kivuliaat. Ensin kokeilin suosituksesta jos minkäkinlaista teknistä yritystä. Oli lämpösukkaa, oli kerroskenkää, oli kenkään ujutettavaa lämpöpatukkaa ja ladattavaa lämpöparistoa. Sitten ostin Lapin reissulta huopikkaat, eikä ongelmaa ole enää ollut. Tärkeää että huopikas on pari numeroa liian iso, jolloin ilmakerros jalan ja kengän välissä toimii termospullon tavoin. Ilmava villasukka auttaa. Muuta ei tarvita.

Ihminen on kekseliäs ja haluaa yrittää, minäkin. Sain jopa keväällä firman innovaatiopalkinnon. Mutta tästä huolimatta aina ei tarvitsisi yrittää keksiä pyörää uudelleen. Vanhat tarinat eivät saisi katketa.

Saunassa sielu puhdistuu

Makaan Villa Kiven saunan lauteella. Löyly on sopivan hellä. Heitän välillä lisää. Kun rentoutuminen antaa myötä, piipahdan terassilla. Töölönlahti on jäätynyt uimattomaksi. Korvaan dippaamisen hengittämällä keuhkoihin kylmää ilmaa. Annan räntäroiskaleiden kostuttaa niskaa. Ihailen valaistua oopperataloa lätäkön toisella puolen. Kun palaan löylyhuoneeseen, on vaikea päättää millä lauteella makaisin. Saunaan mahtuisi parikymmentä saunojaa. Olen ainoa.

Helsingin kirjailijat täyttää tänään viisikymmentä vuotta. Ennen illallista seura tarjoaa mahdollisuuden saunoa yhdessä Helsingin ihanimmista rantasaunoista. Ensin on naisten vuoro ja sitten miesten. Tartun mahdollisuuteen kuin hauki koukkuun. En ole yllättynyt, ettei muita naisia näy. Tämä ei todellakaan ole ensimmäinen kerta, kun saunon naisten vuorolla yksin. Voisin jopa väittää, että tämä on se yleisempi käytäntö. Silti pieni toiveikkuus sielussani jaksaa yrittää. Saunassa kun olisi niin mukava vaihtaa ajatuksia.

Suomalainen mies saunoo enemmän kuin suomalainen nainen. Poikien saunaillat ovat the Käsite. Jo Kekkonen tapasi saunottaa Neuvostoliiton kermaa poliittisten päätösten pehmittämiseksi. Suomalaiset yritykset ovat saunottaneet johtoryhmiään aina kun on ollut tiukka paikka. Mikäli johtoryhmään on sattunut kuulumaan nainen, tämä on istunut illan itsekseen takkahuoneen puolella.

Suomalainen nainen saunoo kyllä perheen kesken ja mökillä porukassa. Vanhahko nainen on saattanut käydä yleisissä saunoissa pitkään ja trendikäs tyttöhipsteri on alkanut hiljattain visiteerata Altaalla tai Löylyssä. Mutta tästä pienestä positiivisesta kehityksestä huolimatta naisten saunominen käy koko ajan harvinaisemmaksi. Saunarakastajana olen tottunut kuulemaan monia selityksiä. ”Kun ei kerkiä meikkaamaan.” ”On huono aika kuukaudesta.” ”En saanut vaihtovaatteita mukaan.” Suurin osa porukasta ei kuitenkaan selitä asiaa mitenkään. Tänäänkään Helsingin kirjailijoiden gaalan osallistujista, joista suurin osa on naisia, ei tule yksikään ottamaan asiaa esille.

Tuore Potilaan lääkärilehti kertoo, että saunomisen on lopulta tutkitusti todettu alentavan yli 50-vuotiaiden sydän- ja verisuonisairauksia. Minä en ole yllättynyt. Päinvastoin. Silti haluaisin nostaa saunomisen henkisen merkityksen sen tuoman ruumiillisen edun edelle.

Me sanomme isoon ääneen, että sauna on osa suomalaisten sielua. Kun riisumme vaatteet, kuorimme samalla päältämme niin estot kuin ongelmatkin. Saunan lauteella suomalainen voi sanoa asioita, jotka muuten eivät ikinä näkisi päivänvaloa. Tai siis voisi, mikäli lauteilla istuisi joku muukin kuin minä.

Yksinäisyydestä itsenäisyytenä

Lempidekkaristini Håkan Nesser kirjoittaa uusimmassa teoksessaan keski-ikäisen naisen yksinäisestä taaperruksesta Englannin tuulisilla niityillä. Nainen miettii kirjassa, että yksinäisyys on itsenäisyyden vanhempi kaksoissisar, se jolla on huono ryhti, rupinen iho ja pahanhajuinen hengitys. Läpi kirjan nainen yrittää lyödä hengiltä ja haudata uhkaavan yksinäisyyden. Usein aseenaan pari lasillista hyvää viiniä. Tilanne ei ole minullekaan tuntematon.

Suomen itsenäisyyspäivä ei ole huono hetki miettiä näiden kahden sanan välisiä harmaata jakoa.

Itsenäinen ihminen tekee itse päätöksensä. Ihan kuten itsenäinen maakin. Itsenäinen voi hyvinkin elää suhteessa, miksei jopa laumassa. Usein itsenäisyys on kuitenkin käytännössä helpompaa yksin. Tällöin ei ole ketään puskemassa päälle, pakottamassa tekemään kuten ei itse halua.

Yksinäinen ihminen on yksin. Tilanne voi olla fyysinen, muttei ole sitä välttämättä. Yksinäiseksi voi tuntea itsensä myös suhteessa, jopa laumassa.

Yhden merkittävimmistä eroista näiden kahden tilan välille tekee valinnan vapaaehtoisuus. Itsenäiseksi kehitytään. Siitä ollaan ylpeitä. Kun yksinäiseksi taas joudutaan. Ja sitä surraan. Minä muiden mukana. Sanon arvostavani itsenäisyyttä, mutta pelkääväni yksinäisyyttä.

Minä elän itsenäisessä parisuhteessa. Myös päivätyöni pitää sisällään itsenäisiä vaikutusmahdollisuuksia. Luova työ on sen sijaan yksinäistä. Mika Waltari kirjoittaa, että kirjailija tulee aina olemaan hyvin yksinäinen, siitä huolimatta miten läheisiä ja rakkaita ihmisiä hänellä olisi ympärillään. Luova työ kun kuulemma eristää ihmisen ja tekee hänestä yksinäisen, myös muiden joukossa, aina ja kaikkialla. Minulla ei siis liene vaihtoehtoa.

Tekniikan Maailma testaa: Vanhuus

Kökötän vanhuuden kynnyksellä kuin mangusti mustan aukon reunalla. Tuonne pitäisi hypätä, mutten tiedä mitä siellä on. Muistan hyvin nuoruden ja aikuisuudenkin olen analysoinut puhki. Keski-ikä tuppaa olemaan lähimuistissa kuin eilinen. Vanhuutta sen sijaan voin punnita vain seuraamieni esimerkkien kautta. Eikä niitä ole montaa.

Mitä tekee analyyttisellä mielellä varustettu kirjailija, kun joku asia kummastuttaa? Ostaa kasan kirjoja.

Antikvaari-nettipalvelu tarjoaa vanhuuden ihmeitä kartoittavia opuksia ihan mukavasti. Antti Eskolan uusin kirja löytyy jopa omasta hyllystä. Ostin sen hänen kuolemansa yhteydessä lukemani kehuryöpyn johdosta. Joitakin kirjoittamiseen liittyviä Eskolan ajatuksia olen jo lainannutkin (18.9.2018).

Eskolan ”Vanhuus” ja Timo Airaksisen ”Vanhuuden ylistys” ovat analyyttisiä teoksia, kuten sosiologilta ja filosofilta sopii odottaakin. Ja miehiltä. Eskola ja Airaksinen nostavat vanhuuden pöydälle ja analysoivat sitä joka puolelta. Aivan kuten tekniikan maailma analysoi uutta oksasilppuria.

Antti Eskola tutkii vanhenemista hyvin käytännöllisestä näkökulmasta. Hän puhuu kykenemättömyydestä leikata varpaankynsiä. Hän kertoo tyttärensä saapuvan tarkistamaan, että hän syöttää laskujen viitenumerot oikein nettipankissa. Mutta ennen kaikkea hän puhuu ihmisen tarpeellisuuden tunteesta, senkin jälkeen kun lapset on saatettu aikuiseksi ja työelämä on takana. Mielestäni kyse on yhdestä biologisen ihmisen perustarpeista, joka ei häviä mihinkään, vaikka ihminen vanhenee. Eskola etsii omaa tarpeellisuuttaan kirjoittamalla, eikä todellakaan ole ainoa tietokirjailija, joka tekee näin jäätyään eläkkeelle. Hän mainitsee myös lapsenlapset. Muitakin tarpeellisuuden muotoja toki löytyy.

Timo Airaksinen puhuu kirjassaan paljon viime aikoina tapahtuneesta vanhenemisen muutoksesta. Hän esittelee termin postmoderni vanhuus ajassa tietoteknisen kiireen jälkeen. Tälle ajalle on tyypillistä vanhuuden kieltäminen ja halu pysyä nuorena ikuisesti. Airaksinen väittää tämän ajan synnyttäneen kokonaan uuden vanhuuskulttuurin, jossa eletään väliin jäänyttä ”sitku” elämää. Matkustetaan maailmalla. Liikutaan ohjatusti mutta halutaan myös rikkoa rajoja extreme-lajien parissa. Palataan opiskelemaan opiskelematta jääneitä aineita, tällä kertaa työväen- tai kansalaisopistoon. Kun luen kirjaa, minua hymyilyttää. Tunnistan tyypin ja nautin karikatyrisoinnista.
Molempien miesten kirjoja yhdistää positiivinen sävy. He eivät pelkää vanhenemista. Se lohduttaa minua. Analyyttinen sävy jättää kuitenkin kylmäksi. Jään kaipaamaan tunnetta. Kysyn, missä ovat naiset?

Palaan divarikauppaan ja ostan Simone de Beauvoirin kirjan ”Vanhuus”. Kirja on kuuluisa ja tunnetusti negatiivinen. Ajalla voi olla tässä oma merkityksensä. Kun Eskolan ja Airaksisen kirjat ovat 2000-luvulta, De Beauvoirin kirja on vuodelta 1970. Myös eri kulttuuri saattaa vaikuttaa näkökulmaan. Ranskassa vanheneminen on taatusti erilaista kuin Suomessa. Mutta silti luulen että sukupuoli merkitsee tässä tarinassa aika lailla.

Simone de Beauvoir oli viisas nainen. Perehdyin hänen eksistentialistisiin ajatuksiinsa opiskeluaikana. Vanhenemisen analytiikka jäi minulta huomaamatta. Ehkä tarkoituksella. Nyt luen sitä kiinnostuneena. De Beauvoir tarkastelee ikääntynyttä ihmistä ensin tieteen, historian ja yhteiskunnan näkökulmasta. Biologia vetää minua puoleensa kuin magneetti, mutta koska tulen tässä blogissa kirjoittamaan vanhenemisen biologiasta kyllästymiseen asti, en kaada analyysiani nyt tähän. Sen sijaan käännän katseen etsimääni tunteeseen. Miltä vanheneminen tuntuu?

Vaikka vanhenemisen tunteita on yhtä monta erilaista kuin on ihmisiä, jotkun asiat ovat enempi yhteisiä kuin toiset. Hämmästyttävimpiin kuuluu se, kuinka ikä tuntuu yllättävän kaikki. Toinen lähes yhtä hämmästyttävä seikka on se, että lähes kaikki yli 60-vuotiaat kokevat itsensä huonokuntoisiksi tai sairaiksi. Tämä tunne ei kuitenkaan ole todellinen, mikäli olotilan kalibroi vanhenevan ihmisen muuttuvaan biologiaan eikä vertaa sitä nuoreen ihmiseen, joka vanhus ehkä mielessään haluaisi olla. Vanhuuden hyväksyntä nouseekin de Beauvoirin kirjassa negatiivisuuden keskiöön. Enkä minä usko uuden ajan muuttaneen tilannetta yhtään sen paremmaksi. Jopa päinvastoin.

Kun olen saanut kahlattua kirjat läpi, kysyn itseltäni, opinko mitään? Tiedänkö nyt, miltä minun vanhuuteni tulee näyttämään?

Enpä oikeastaan. Löydän kielteisen vastauksen syyn yllättävästä paikasta, Eeva Lennonin elämänkerran alkusanoista. Journalisti sanoo, että jos tarinalla ei ole loppua, juoni on mahdotonta kirjoittaa johdonmukaisesti. Fiktiokirjailijana tiedän tämän vallan hyvin. Omaan elämääni en ole aiemmin osannut ajatusta soveltaa. Nyt asia näyttää kristallinkirkkaalta. Koska en tiedä oman tarinani loppua, en näe vanhuuteni kertomusta enkä täten osaa toimia johdonmukaisesti. Tavallaan surullista, mutta toisaalta eikö tässä ennustuksettomuudessa piile juuri elämän kiehtovuus.

Seulomalla sairaaksi

Kun luennoin syöpämarkkereista, minun oli tapana aloittaa puheeni lauseella ”puolet teistä tässä luentosalissa tulee saamaan syövän ja joka neljäs tulee kuolemaan siihen.” Nyt luvut ovat muuttuneet entisestään. Kyse ei ole niinkään syövän lisääntymisestä tai muuttumisesta jotenkin agressiivisemmaksi. Kyse on isosta kuvasta, jossa ihminen yksinkertaisesti elää pidempään, kun muita tauteja on opittu hallitsemaan paremmin, ja täten todennäköisyys saada kontrolloimattomaan solukasvuun johtava mutaatio nousee. Osan isosta kuvasta kattaa myös syöpädiagnostiikan parantuminen ja yhteiskunnan panostamisen siihen.

Tänään on minun vuoroni seulontojen ketjussa. Kun vieras nainen puristelee rintojani ja tunkee niitä tutkimuslevyjen väliin, en voi olla miettimättä prosessin mielekkyyttä. Tai mielettömyyttä.

Kun entinen esimieheni, eturauhassyövän kanssa elämäntyönsä tehnyt grand-old-man uskalsi julkisesti kyseenalaistaa eturauhassyöpäseulonnan järkevyyden, hän sai päälleen potilasjärjestön vihaisen kommenttiryöpyn. Kuinka joku uskalsi väittää, että heidän olisi ollut parempi elää tietämättä, että heillä oli syöpä.

Minun tissiseulontani on ohi viidessä minuutissa. Prosessi toimii kuin teollinen tuotantoketju. Ihmistä ei juuri huomioida. Yksi sisään, toinen ulos. Mitä nopeammin, sitä enemmän tulee rahaa. Seulontojen saamisesta kilpailevat monet yksityiset laboratorioalan toimijat. Syöpäseulonnat ovat massiivinen bisnes. Paitsi laboratorioille, myös diagnostiikkayrityksille. Rintojani skriinannut laite on kallis. Ja niitä tarvitaan monta. Valtavan kokoisen seulontakokonaisuuden kustantaa yhteiskunta. Kuten hoidotkin. Osan tarpeeseen, mutta ison siivun myös ”varmuuden vuoksi”.

Biologi minussa unohtaa seulonnat nopeasti. Kirje tulee kotiin kuukauden kuluessa. Kuten on tullut edellisinäkin vuosina. Ajatus kääntyy huomiseen ja vaikeuteen valita ruokalajia. Olen luvannut kokata ystävättärelleni, jonka syöpähoidot ovat kesken. Vaativaa elämäntilannetta muutenkin taapertavalla ystävälläni diagnosoitiin viime kesänä rintasyöpä. Jälkihoidot ovat raskaat ja vievät voimia entisestään. Ruokavaliotakin on rajoitettu. Päätän kokata kalaa vihannespedillä.

Matka menneeseen minään

Tytär houkuttaa minut katsomaan The Crownia. Ensimmäinen nettitelevisiokokemukseni koukuttaa minut nopeasti, vaikken ole koskaan pitänytkään erityisemmin englantilaisesta monarkiasta. Sarja on kuitenkin erinomaisesti tehty ja päästää ihmisen sisään. Ensimmäisellä kaudella sieluni vie Winston Churchill. Vanhan pääministerin nuori apulainen ottaa eräänä päivänä työpaikaltaan mukaansa nuoren Winstonin kirjoittaman kirjan. Apulainen kertoo lumoutuneensa, miten mies on osannut analysoida elämää jo 24-vuotiaana. Tyttö itse tuntee olevansa vastaavaan kykenemätön. Mieleni sopukoihin painuu iäkkään Winston Churchillin ilme ja ihmettely. ”Mitä ihmettä minä oikein olen kirjoittanut?”

Parissa päivässä kysymys kääntyy kohti itseä. Päädyn viettämään itsenäistä iltaa kotikirjaston lattialla vanhojen päiväkirjojen ja paperipinojen keskellä. Ahmin tekstiä, valun muistoihin tunteen kautta, itken kuin vesiputous mutta hymyilenkin muutamaan otteeseen. Opin yhden illan aikana itsestäni enemmän kuin monien vuosien terapiasessioiden aikana olen oppinut. Matka ei kuitenkaan ole helppo. Monin kohdin sattuu niin pirusti. Silti en voi muuta kuin suositella samaa kaikille, joiden kirjoituspöydän alimmasta laatikosta löytyy oma menneisyys.

Kohtaan ensimmäisenä pelokkaan nuoren tytön, joka päätyy räpiköimään läpi vuosien yrittäen päästä eroon peloistaan. Kahdeksantoistavuotias tyttö kirjoittaa: ”Lakkiaiset on ylihuomenna. Se ei oikein tahdo mahtua mun ajatuksiin. Vihdoin ylioppilas. Yksi etappi saavutettu. Koko elämä kysymysmerkkinä edessä. Pimeänä ja pelottavana. Mä oon lukenut paljon pääsykokeeseen. Jos mä pääsen, pelko senkun kasvaa. Jos en pääse, pettymys on mieletön. Valitse nyt sitten siitä. Kunpa olisi joku joka päättäisi minun puolesta. Kertoisi kaikki, mitä pitää tehdä ja pitäisi huoltakin musta samalta. Hitto, kun tulevaisuus näyttää synkältä ja pelottavalta.”

Tutustun jo aikaisessa elämänvaiheessa kiireeseen tuskastuneeseen nuoreen naiseen, joka kaksikymmentäyksivuotiaana kirjoittaa: ”Mun opiskelussa on kriisi. Enkä edes tiedä, mistä se varsinaisesti johtuu. Laitoksella vaan kaikki ottaa päähän ja välillä itkettää. Ihmiset sen tekee. Niillä ei ole mitään muuta kuin lukeminen, lukeminen ja lukeminen. Valiojoukolla on kauhea kiire. Otetaan kursseja toisensa perään ja ollaan helvetin ylpeitä itsestään. Tunnelma on kireä ja täynnä kilpailua. Mua oksettaa koko paikka! Entä jos mä olenkin väärässä paikassa? Entä jos musta tulee hermoraunio jo ennen kuin olen perillä?” Kiire ja kireys sekä niiden nostattamat tuska sekä ahdistus palaavat teksteissä vuosien kuluessa yhä uudelleen ja uudelleen. Nyky-yhteiskunnan kiivaasti pyörivä oravanpyörä saa pyyhkeitä. Kuten ihmisten turhantärkeys. Sekä aikataulut. Almanakat. Kannettavat tietokoneet, kännykät ja IT-järjestelmät.

Kun nuori nainen kasvaa, vievät tunnemyrskyt elämää kiivaasti sen laidasta toiseen. Kaksikymmentäviisivuotias pohtija kirjoittaa: ”Tunteita on niin vaikea selittää. On melkein mahdoton kuvata ajatuksia, jotka syntyvät tunteista. Tunteet ovat niin sekavia. Ehkäpä minä olen vaan niin järkiperäinen ihminen. Kaikki pitäisi aina voida selittää järjen avulla. Ja tunteet ovat niin järjettömiä. Ristiriita järkevien ajatusten ja tunteiden välillä on todella raastavaa. Siksi kai tunteita on niin vaikea selittää. Ehkäpä osaisinkin, jos minulla olisi hallussani kaikki maailman sanat ja kyky käyttää niitä. Mutta sanavarastoni on niin rajallinen ja kykyni muovata sanoistani kirjoitusta ei ole kirjailijan kyky. Joten se tarve, joka minua piiskaa tämän koneen äärellä päivästä toiseen, tuntuu todella painostavalta. Olisi niin suuri halu, todellinen tarve avata tunteiden niin täpötäynnä oleva arkku minun sielustani. Ja on niin turhauttavaa tajuta, ettei siihen ole keinoja. Että sanat mitkä paperille syntyvät eivät ikinä kykene niitä tunteita selittämään.” Tunteet ja järki eivät opi seurustelemaan keskenään erityisen hyvin vuosikymmenien mittaisella matkalla, mutta toimeen ne oppivat toistensa kanssa tulemaan. Ainakin jotenkuten.

Yksinäisyydestä muodostuu matkan koskettavin ydin ja itsenäisyydestä sen kantavin voima. Kaksikymmentäseitsemänvuotiaana pahin on ohi ja omille jaloille päässyt nainen kirjoittaakin: ”Elän elämää, jollaista ihannoin ja jollaista olen tavoitellut. Olen itsenäinen nainen ja elän itsenäistä elämää. Olen suhteellisen älykäs ja vahva ihminen. Kuitenkin minussa on herkkyyttä ja pehmeyttä, liikaakin. Minulla on onnistuneita ihmissuhteita. Olen pystynyt poistamaan kaunan lapsuuttani kohtaan ja rakentamaan hyvät suhteet vanhempiini uudelleen. Olen itsenäistynyt pois minun ajatuksiani hallitsevien ihmisten mielipiteistä. Olen kyennyt rakentamaan ystävyyssuhteita ja ympärilläni on ihmisiä, joiden kanssa pärjään ja joista osaa todella kunnioitan. Kuitenkaan ihmiset eivät enää hallitse minua, eivätkä ihmissuhteet ole elämäni perusta. Ihmisten käsitykset eivät ole minä. Minä olen juuri sellainen kuin olen. Hyväksyn sen. Ja kunnioitan sitä. Kuitenkin samalla elämäni on tyhjää ja usein tylsää. Pystyn sanomaan itselleni, että elämäni on itsenäistä, mutta tarkoitanko sittenkin yksinäistä. Säälinkö kuitenkin itseäni sen tärkeän ihmissuhteen puuttumisesta? Mistä tulee kipu, kun näen ympärillä pieniä lapsia ja onnellisia perheitä? Enkö olekaan ylpeä yksityisyydestäni, itsenäisyydestäni ja vahvuudestani. Ovatko ne ominaisuuksia, joihin on mahdotonta sisällyttää läheisyyttä? Miksei läheisyys voisi samalla olla itsenäisyyttä? Kahden itsenäisen ihminen välinen läheisyys. Ilman riippuvuutta, jatkuvia tarpeita ja vaateita. Sellaista läheisyyttä minä kaipaan. Ja siitä syystä en osaa päättää, olenko onneton. Vaiko onnellinen.” Vanhuuden yksinäisyyteen liittyvät pelot ja itsenäisyyteen liittyvät pohdinnat saavat teksteistä aivan uutta sisältöä. Tuntuu kuin koko kulma muuttuisi toiseksi. Uudeksi ja jollakin mystisellä tavalla paremmaksi.

Opin matkan varrella paljon myös omasta biologiastani. Erityisesti vuosilta, jolloin tyttäret saapuivat kahden itsenäisen ihmisen uuteen liittoon. Kolmekymmenvuotias tuore äiti kirjoittaa: ”Raskaus oli onneksi helppo. Mies varmaan nauraisi tuolle, että kuittaan homman yhdellä pienellä lauseella. Sillä olinhan minä rasittava. Varsinkin alussa. Itkeä tuhersin ja valitin. Kerrankin olimme tulossa saunasta ja jämähdin keskelle portaikkoa itkemään. Ihan ilman syytä.” Hormonimyrskyjen muistot tuovat runsaasti lohtua vaihdevuosien hormonihelvettiin.

Loppuun täytyy kuitata, että matka menneeseen ei ole pelkästää ahdistava, vaikka kynä ja kirjoituskone ovatkin tallentaneet paljon enemmän pahoja kuin hyviä ajatuksia. Yhtä unelmaa ei kuitenkaan voi sivuuttaa. Neljäkymmentäneljävuotias keski-ikäinen nainen kirjoittaa: ”Minua jännittää. Ihan kamalasti itse asiassa. Onko minua koskaan jännittänyt näin paljon? Ei varmaan. Ainakaan koskaan ennen en ole nukkunut näin huonosti. Koskaan en myöskään ole laskenut päiviä näin tiiviisti. Kahden viikon ja yhden päivän päästä toteutuu yksi elämäni suurimmista unelmista. Minusta tulee kirjailija!”

Voileipäsyndrooma

Juttelen hotellin aulabaarissa kirjailijakollegan kanssa. Mies on huolissaan jaksamisestani. Huoli nousee muutamaa viikkoa aiemmin postaamastani tuskapuuskahduksesta kirjailijoiden suljetussa facebook-ryhmässä. Päädymme yhdessä päivittelemään kirjan ulostuloon liittyvää tunnemyrskyä. Vain toinen kirjailija voi ymmärtää, mistä on kysymys. Kollega yrittää piristää minua. ”Sinulla on fiktion lahja”, se sanoo. ”Siinä on jotakin, mitä wanna-be kirjailijat eivät ymmärrä. Ne miettii muotoseikkoja ja tekstin rakennetta. Sellaset on sivuseikkoja. Tarinan lahja tekee kirjailijan. Ja samalla se turvaa meidät. Me voidaan aina viedä oma tuskamme mielikuvitusmaailmaan ja analysoida se siellä pois.” Juuri sillä sekunnilla ymmärrän, mistä on noussut työstön alla olevan romaanini sivujuoni, jota alkuperäinen suunnitelma ei pitänyt lainkaan sisällään.

Päädyn haastattelemaan kuuluisaa lastenpsykiatria tietokirjailijoiden kokkareilla. ”Mitä pystyt kertomaan minulle yksinäisen äidin ja lapsen väleistä?” kysyn. Asiantuntija vastaa. Minä kirjoitan muistiin. Kotona mietin, mikä äidin kohtaloksi mahtaa kirjassani muodostua. Vielä kuukaudenkaan päästä en tiedä vastausta.

Minä olen äitini tytär. Samalla olen tyttärieni äiti. Tunnen syvää sympatiaa junan ravintolavaunun vitriinissä asuvan sämpylän välissä olevaa savulohta kohtaan.

Siniset silmät suojaavat todellisuudelta

Osallistun ystävättäreni kuusikymmenvuotispäivällisille pienessä lähiöravintolassa. Jaan pöydän juhlakalun veljen ja ystäväpariskunnan kanssa. Päätän hyödyntää tilannetta ja haastatella minua kymmenisen vuotta vanhempaa pöytäseuruetta kokemuksista lasten aikuistumisen tiimoilta. Rouva tietää heti mistä puhun ja käyttää tilanteesta termiä ”tyhjän kodin syndrooma”. Myös miehillä on mielipiteitä. Kuuntelen kiinnostuneena. Pöytäseurueelta löytyy useita avioeroja, uusioperheitä ja sitä kautta vaihtelevia tilanteita. Kysyn, miten aikuistuneet lapset pitävät yhteyttä. ”Vaihtelevasti”, kuuluu vastaus. Pöydän psykologi vannoo WhatsAppin nimeen. Hänen seitsemän lastaan kolmesta eri liitosta ovat isänsä kanssa tiiviissä yhteydessä tietoteknisen verkoston kautta.

Minulla on ristiriitainen viha-rakkaussuhde tietotekniikkaan. Myönnän etten pärjäisi enää tietosanakirjojen tuottamalla vanhenevalla tiedolla kuten 80-luvulla oli tapana. Somea ilman uskoisin kyllä tulevani toimeen, mutta yksinäisinä iltoina virtuaalinen sosiaalisuuskin on parempi kuin olo ilman ainoatakaan yhteyttä. WhatsApp on minullekin tietoteknisen kommunikaation positiivisin ilmentymä. On perheryhmää, on matkaporukkaa ja sukulaiskommunikaatiota. Kaikki saavat viestin yhdellä kertaa eikä tarvitse soitella tai viestitellä ristiin rastiin.

Minä lähetän WhatsAppilla viestin ”lähdin nyt tulemaan” kotiryhmälle, kun istun bussissa matkalla kotiin. En saa vastausta. Huomaan, että viesti ei ole lähtenyt. Olen kotona ennen kuin viestini saapuu kotisohvalle. Kaista näyttää olevan täynnä.

En ole tietotekniikan asiantuntija. Itse asiassa kaikkea muuta. Mutta kirjoitan parhaillaan romaania, jossa yhtenä merkittävänä pelurina on kännykkäyritys. Olen haastatellut kirjaa varten monia entisiä nokialaisia, niin mobiili- kuin verkkopuoleltakin. Olen oppinut paljon matka- ja lankapuhelimen eroista. Kun soitan älykännykälläni, näen sieluni silmin tukiaseman, sen ohjaimen ja mobiilikeskuksen. Pelikentän, jolla operaattorit pelaavat ja jonka rakentamisessa Nokia on vielä tänäkin päivänä kova nimi. Olen myös oppinut kännykkäpuhelun olevan ”polku” kun taas kännykällä välitettävän nettiviestin suhaavan ”moottoritietä”, jonka leveys on suoraan verrannollinen G-kirjaimen numeroliitteeseen vekottimessasi. Mitä enemmän on porukkaa, sitä leveämpi motari tarvitaan. Kunnes porukkaa on niin paljon, ettei kaista kertakaikkiaan enää riitä. Mitenkäs WhatsApp viesti sitten lähetetään?

Olen avautunut tekniikkatuskastani jo aiemminkin (12.9.2018), enkä viitsi toistaa kaikkea tähän uudelleen. Siitä olen iloinen, että tekniikkauskovaisen maamme media alkaa lopulta kiinnostua aiemmin tiukasti vaietusta tietotekniikkapessimismistä. Lempijuontajani Pekka Vahvanen on hiljattain julkaissut kirjan, joka väittää digitalisaation tuhoavan kaiken meille arvokkaan. Toinen tietokirjailija Petteri Järvinen sanoo, että some urkkii tietomme, syö vapaa-aikamme, aiheuttaa riippuvuutta, tuhoaa tietosuojan, nostaa yhden yrityksen kaikkia valtioita suuremmiksi ja tuhoaa lopulta jopa demokratian.

Minä olen tänään huolissani siitä, että porukka nojaa tekniikkaan yhtään mitään siitä ymmärtämättä. Ei väliä oli alusta sitten googlen hakukone tai WhatsApp-viestipalvelin. Luottavaisesti laitetaan dokumentit servereille ja muutetaan kaapinovet avautumaan RFID-koodilla, vaikka paperi ja avainkin ovat yhä edelleen olemassa. Puhumattakaan että ymmärrettäisiin ihmisen biologiaa tai psykologiaa, joiden edessä teknologia voikin muuttua meitä palvelevasta avustajasta vaaralliseksi aseeksi.

Viime talvena iso osa Suomea lähellä Venäjän rajaa jäi noin viikoksi ilman sähköä. Oli talvi, eikä tilanne ole todellakaan voinut olla miellyttävä. Muttei myöskään poikkeuksellisen harvinainen. Kun pelastusjohtajaa haastateltiin uutisissa, tämä korosti yhden asian merkitystä. Että jokaisessa kodissa tulisi olla radio, joka toimisi paristoilla. Sähkön katketessa tämä on ainoa keino saada viestejä siitä, missä mennään. Tiedustelin asiaa työpaikalla lounaspöydässä. Kaikilla parillakymmenellä ihmisellä oli patteriradio kesämökillä. Kenelläkään ei kotona. Ei meilläkään. Niin sinisilmäinen on tekniikkauskovainen ihminen.

Yksin yhdessä

Kun aloitin tätä blogia, halusin jatkaa edellisten kirjoitusteni ”bridget jones” tyyliä. Jokaisen päiväkirjapostauksen alussa olisi päivän merkittävät lukuarvot. Alkoholiblogissani ne olivat alkoholiannoksia ja korvaavia nautinnontuottajia, pyöräblogissani kilometrejä ja päivämatkoja (kurkkaa toki sivuplanssista edesmenneitä blogejani). Mietin kuumeisesti metriikkaa liittyen väistämättömään vanhenemiseen, pelättyyn yksinäisyyteen ja toivottuun viisauteen. Päädyin kirjaamaan jokaisen postauksen alkuun ”tähän mennessä eletyt päivät”, ”kyseisen päivän kohtaamiset” ja ”päivän viisauden”. Kuten huomaat postaukset eivät kuitenkaan ala näin. Toteutumattomuus jäi kiinni kohtaamisista. Kolme päivää laskin ja lopulta puuskahdin miehelleni. ”Tämä ei toimi, kaikki kohtaamiset tulevat töistä. Muut jäävät jalkoihin. Mikäli niitä edes on.”

Turhauma johti minut tekemään arkisosiologisen tutkimuksen (n=1). Päätin kirjata kuukauden ajan jokaisen päiväni kohtaamiset ja jakaa ne kuuteen kategoriaan: 1) perheeseen/sukuun, 2) ystäviin/kavereihin, 3) työkohtaamisiin, 4) kirjakohtaamisiin, 5) palveluihin ja 6) muihin. Kohtaamiseksi lasketaan joko kasvokkain tai puhelimella tapahtuva tapaaminen, johon myös vastapuoli osallistuu. Tämä poissulkee luentojen ja muiden esitysten yleisön, paitsi ne jotka kysyvät.

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta laitanpa tähän silti niitäkin muutaman. Yleinen teema on että arkena kohtaamisia on enemmän (ka 24) kuin viikonloppuisin (ka 9). Koko kuukauden kaikista kohtaamisista päivätyöhöni liittyy 62%. Hyvänä kakkosena tulevat kohtaamiset palveluammatti-ihmisten kanssa. Niitä on 16% ja huippu tulee ulkomaanmatkoilta. Ei ole yllättävää, että sivutyöni kirjailijana ei ole kovinkaan sosiaalista. Kuukauden ainoa piikki tulee Turun kirjamessuilta. Perheen kohtaamiset pysyvät matkoja lukuunottamatta tiiviisti kolmen ja viiden sisällä. Tässä on mukana päivittäinen puhelu huonokuntoiselle äidille. Surullisin lukuarvo tulee kategorialle ystävät ja kaverit. Kuukaudessa on vain kahdeksan päivää, kun olen kohdannut ystävän. Näistä kohtaamisista kaikki yhtä lukuunottamatta ovat puheluja.

Mies sanoo, että olen huono ylläpitämään ystävyyssuhteita. Kun katson tuottamaani tutkimustulosta, kysyn kuitenkin itseltäni entä jos sosiaalinen minäni onkin vaan liian täynnä. Entä jos työkohtaamiset täyttävät sosiaalisen maljani niin kukkuroilleen, ettei sinne mahdu yhtään enempää.

Seuraavaksi pitääkin kysyä, riittääkö työn täyttämä sosiaalinen elämä. Vastaus on helppo. Ei todellakaan riitä. Minä olen vaihtanut työpaikkaa elämäni varrella kahdeksan kertaa. Joka kerta tunteet ovat lähdön kynnyksellä olleet pinnassa. Ollaan tehty vuosia työtä yhdessä. Ollaan vietetty enempi aikaa kimpassa kuin kukin oman perheensä parissa. Ollaan puhuttu, naurettu ja itketty yhdessä. Läksiäisjuhlissa itketään lisää ja vannotaan sumein silmin, että pidetään kyllä jatkossakin yhteyttä. Todellisuus iskee juhlien jälkeen nopeasti. Pitkään rakennettu ja betonisena pidetty sosiaalinen yhteys katkeaa helpommin kuin seitinohut silkki. Lähtijä unohdetaan. Lähtenyt unohtaa. Uusi kiire vie kunkin mukanaan.

Mutta mitäpä tapahtuu, kun lähtijällä ei enää olekaan kiire? Terapeuttituttavani kertoo vastaanottonsa täyttyvän eläkkeelle jääneistä masentujista. He ovat menettäneet sosiaalisen kartastonsa. Miten ihmeessä he nyt suunnistavat?

Sosiaalisesta mediasta rakennetaan uuden maailman kohtaamiskenttää. Riittääkö se? Vastaus on yhtä helppo kuin edellinenkin. Ei riitä tämäkään. Kurkistelukulttuuri antaa kuvan, että kuulut joukkoon. Saat tietää, missä 28 vuotta sitten kadonnut koulukaverisi viettää kesälomansa. Kuulet tarinoita serkkusi teini-ikäisten urheilumenestyksestä ja näet, miltä Lapin mökkisi näyttää tulvakaudella. Palveluntarjoaja kysyy kyllä sinulta, mitä sinulle kuuluu. Mutta henkilökohtaisesti sitä ei tiedustele sinulta some-tuttavistasi kukaan. Kyllä se niin on, ettei ole kasvokkain kohtaamiselle vertaa tämän ihmisnimisen laumaeläimen elämässä.

Ei matkaa mahan täydeltä

Lennän Lontoon yläpuolella lopullisena päämääränä Boston. Matka on tuttu ja sujuu rutiinilla. Silti tuntemukset ovat enempi negatiivisen kuin positiivisen puolella. Enää en kuitenkaan pelkää lentämistä kuten nuorempana. Pakon sanelema tapa on turruttanut minut.

Minua ei lakkaa ihmetyttämästä, kuinka työmatkoja yhä edelleen glorifioidaan. Asian täytyy liittyä ihmiselle tyypilliseen ”ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen” -syndroomaan ja yleiseen harhaluuloon, että matkustaminen sinällään olisi jotakin hienoa. Työmatkoissa kun ei ole juuri mitään hyvää. Päivät ovat pitkiä ja matkakohteista näkee lähinnä lentokenttiä, harmaita teollisuusalueita ja globaalistandardeja hotellihuoneita.

Ihmiset ovat reissaamisessa parasta, ihan kuten muussakin työelämässä. Kun kesällä kävelin ulkomaisten kollegoideni kanssa hotellille illallisravintolasta, ajattelin, että tämä on yksi niistä asioista, joita tulen kaipaamaan, kun eräänä päivänä jätän tämän kaiken taakseni. Erilaisia ihmisiä. Lukuisia kulttuureja. Vaihtelevia mielipiteitä. Monia, monia, monia ja monia keskusteluita.

Hollantilainen työkaveri kyseli pari viikkoa sitten tiimilounaalla, missä porukat olivat olleet kesälomalla. Kaikki muut olivat matkustelleet. Minä en.

Kun vein tyttären katsomaan Michelangelon freskoja Roomaan pari vuotta sitten, totesin, että turismi ei enää ole minua varten. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän vihaan ihmispaljoutta. Tungosta, ruuhkaa, joukkomielipiteitä ja laumassa tiivistyvää tyhmyyttä. Minä en halua olla siellä, missä kaikki muut ovat.

Joku voisi sanoa, että tokihan maailmassa on paljon paikkoja, missä ei ole ihmisiä ahdistukseen asti. Ja että siellä jossakin on ihania kulttuureja. Siinäpä tämä joku olisi ”oikean” matkailun ytimessä. Vieraaseen kulttuuriin tutustuminen kun on olennainen askel kaiken vieraan hyväksymisessä.

Erilaisiin kulttuureihin voi tutustua myös matkustamatta. Kirjat avaavat mielikuvitusovia uusiin maailmoihin ja niiden historiaan. Draamakin toimii, erityisesti jos uskaltaa astua television ja Finnkinon meille tuputtaman amerikkalaisen viihteen toiselle puolen. Kulttuuria voi löytää myös toisista ihmisistä. Meillä asui muutama vuosi sitten etelä-afrikkalainen vaihto-oppilas ja kokemus oli erinomainen matka meille ennestään tuntemattomaan kulttuuriin.

Erilaisuuteen tutustuminen ei kuitenkaan tunnu olevan tämän päivän matkustuksen pääasiallinen syy. Lentokoneeseen hyppäämisestä on tullut niin halpaa ja vieraaseen maahan matkustamisesta niin helppoa, että matkaan lähdetään, kun halutaan karata arkielämän harmautta ja haudattuja huolia. En sano, etteikö ihminen saisi toivoa arkeensa sunnuntaita, mutta pitääkö kaikessa mennä äärimmäisyyksiin. Eikö vähempi riittäisi? Eikö katse kannattaisi kääntää kohti kotisohvaa? Maapallonkaan ei silloin tarvitsisi pitää pistoolia ohimollaan.

Viruksesta voittoon

Makaan kotisohvalla ja poden flunssaa. Olen peittänyt palelevan kehoni hiljattain virkkaamallani torkkupeitolla. Täytän sairauslomapäivää vuoron perään kirjalla, ristikolla, televisiolla ja unella.

Olen yllättynyt kuinka apeaksi virus minut vetää. En nimittäin ole ollut elämäni aikana mikään huono sairastaja. Puolessa välin päivää nimeän tautini "miesflunssaksi" ja teen havainnon. Tämä flunssa kun on ensimmäinen, jota sairastan vaihdevuosien jälkeen. Entä jos estrogeeni suojaakin naista jollakin mystisellä tavalla sairastumisen henkisiltä vaikutuksilta? Ajatus on huvittava, mutta pohdinnalla voi siitä huolimatta leikitellä. Onhan estrogeenin poistumisella naisen elimistöstä lukuisia muitakin vaikutuksia, kuten karvojen harveneminen päälaelta ja niiden ilmestyminen naisen kasvojen alaosaan. Estrogeenin henkisistä vaikutuksista puhutaan vähemmän. Ne kun eivät näy. Eikö yksi looginen mekanismi voisi olla suojata naista kivulta, kun naisen elämänkaareen kuuluu kivulias synnytysprosessi. Jos pelkästään biologiperspektiivistä katsoo, eikö tässä olla juuri naisen biologisen merkityksen ytimessä. Kaipa elimistö haluaisi auttaa naista. Naishormoni olisi siihen hyvä väline. Nyt kun kyseinen hormoni on minusta poistunut, olenko siis sairauksien edessä henkisesti haavoittuvampi, kuten miesten tyypillisesti haukutaan olevan?

Ajatusleikki piristää minua hiukan ja teen retken lähiapteekkiin. Viruksen karkoittamiseksi oman puolustusmekanismin buustaaminen on tervehtymisen kannalta olennaisinta. Päätän tukea kroppaani parilla vitamiinilla, valkosipulilla ja auringonhattu-uutteella. Ostan mukaan myös uuden trendituotteen, purkillisen sinkkiasetaattitabletteja. Kasa aavistuksen ristiriitaisia tutkimuksia, yksi suomalainenkin, sanoo imeskeltäessä vapautuvan ionisen sinkin lyhentävän flunssan kestoa noin puoleen. Yritän löytää molekyylitason tietoa mekanismista, mutta sitä ei ole. Markkinointiläpysät kertovat sinkin ehkäisevän rhinoviruksen tarttumista isäntäsolun reseptoriin. Kiinnostun tästä, koska olen aikanaan käsitellyt kyseistä reseptoria väitöskirjassani. En löydä ainoatakaan todistetta. Siitä huolimatta imeskelen pahanmakuisia tabletteja parin tunnin välein. Sillä mikäli teoria pitää paikkansa, vaikutus syntyy ainoastaan, jos molekyyliä on nielussa tarjolla. Samaan ideaan perustuu myös kuuman juominen flunssan aikana, sillä lämpötilan tiedetään vaikuttavan viruksen tarttumiseen. Mutta kuten olen lapsilleni heidän flunssiensa aikana opettanut, täysi teho saavutettaisiin vasta, mikäli nielu olisi lämmin lähes yhtenään.

Joko lääkebuustauksesta johtuen tai siitä riippumatta henkinen olotilani on noussut illansuussa jo lähelle harmaata keskivaihetta. Päätän vielä shokeerata viruksen piinaamaa kroppaani perisuomalaiseen tapaan. Joenvarren hirsisauna lämpiää jokaisena perjantai-iltana lokakuusta huhtikuulle. Uimaankin pääsee. Vielä ei tarvita edes avantoa.

Kun nousen joesta pitkin puisia portaita, puolikas kuu möllöttää kirkkaan mustan veden päällä. Mietin, että henkinen olotila ei voi tästä juurikaan parammaksi tulla. Uskon voittavani viruksen.

Onni on odotusta

Istun hollantilaisessa hotellihuoneessa ja keitän vettä. Avaan noodelipussin matkalautaselleni ja suljen silmät muutamaksi minuutiksi. Takana on raskas työpäivä. Olen kieltäytynyt tiimin yhteisillallisesta vedoten työtaakkaan. Lause ei ole täysin valheellinen, mutta sen päälle kuorruttuu sekä halu rentoutua yksin että pitää paastopäivä.

Olen päättänyt jatkaa kesällä katkennutta 5:2 syömäkulttuuria. Vältän määrätietoisesti sanaa dieetti. Tiedän huijaavani itseäni, mutta kaikki laihdutuskuurin nimivariaatiot saavat ihokarvani nousemaan. Kyseinen syömäkulttuuri tuntuu sen sijaan hyvältä.

Seitsemästä viikonpäivästä kahtena, yleensä maanantaina ja torstaina, ”paastoan” eli ohjeiden mukaisesti syön alle 500 kilokaloria. Homma sujuu näppärästi parilla hedelmällä, ohuella ruisleipäviipaleella, iltanoodelilla ja vähän päivästä toiseen vaihdellen kananmunalla, ahvenfileellä tai välipalarahkalla.

Myönnän, että lähdin kokeilemaan prosessia syystä, että halusin kroppaani järjellä selitettävää kuria. Minulla on kokemusta ja biologista tietoakin monenmoisista kuureista. Jos lopetat syömisen ja lähdet askeettiselle tielle nopean laihtumisen toivossa, biologinen elimistö reagoi ja kääntyy säästöliekille. ”Tolla ei näytä olevan ruokaa. Täytyy himmata.” Kun dieetti sitten yhtäkkiä loppuu, minimiliekillä toimiva elimistö ylikuormittuu energialla ja menetetty paino palaa salamana takaisin. Jos taas lähdet laihduttamaan liikkumalla, elimistö aktivoituu. ”Tolla menee nyt lujaa. Täytyy aktivoida systeemit.” Mikäli aktiiviliikunta sitten katkeaa, aktiivinen elimistö vastaanottaa energiaa yhä edelleen maksimaalisesti ja laihdutetut kilot palaavat. Miljoona kertaa toistettu lause pitää paikkansa. Vain pysyvä elämäntavan muutos tuo pysyviä muutoksia kehoon.

Sana "laihduttaminen" sisältää paljon tunteita. Naistenlehdet suoltavat laihdutuskuureja. Yhteiskunta esineellistää naista. Vallitsevat arvot korostavat ulkonäköä. Tämä kaikki saa naisen kuluttamaan laihduttamiseen elämänsä aikana paljon henkistä energiaa. Suurimman osan täysin turhaan.

Laihduttamiseen liittyy myös surullisia tarinoita. Yksi niistä tulee urani alkutaipaleelta. Olin nuori tyttö ja seurasin sivusta keski-ikäisten naiskollegoiden jatkuvaa laihduttamista. Pudotetuilla kiloilla kilpailtiin ja uusia markkinoille saapuneita kevytvalmisteita testattiin. Eräs naisista vaihtoi työpaikkaa ja tapasimme seuraavan kerran pikkujoululounaalla. Hän oli laihtunut toistakymmentä kiloa ja iloitsi suureen ääneen, että ihan itsestään, mitään ei ollut tarvinnut tehdä. Kolmen viikon kuluttua laboratorioomme saapui suruviesti. Entinen kollegamme oli kuollut mahasyöpään.

Painon hallinta on kaiken lisäksi äärimmäisen ristiriitaista. Ulkonäköön panostaminen voi tuottaa tyydytystä ja monia onnistumisia. Samaan pakettiin liittyy kuitenkin myös negatiivisia tunteita. Syyllistyminen ei ole niistä pienin. Sillä vaikka yhteiskunta kuinka syyllistäisi, kaikki eivät laihdu. Kuten jotkut eivät lihokaan, vaikka kuinka söisivät. Sisäiset mekanismimme kun ovat keskenään erilaisia. Biologiaa vastaan taisteleminen vertautuu tuulimyllyihin. Kummassakaan ei ole mitään järkeä. Eikö siis ideaalisessa maailmassa kunkin tulisi voida hyväksyä itsensä juuri sellaisena kuin on? Mutta tähänkin yksinkertaiseen peliin biologia tunkee sormensa. Ihmiseläimen tehtävä kun on etsiä kumppania ja yrittää kaikin tavoin tulla toimeen laumassa. Muiden hyväksyntä painaa vaakakupissa. Ihan konkreettisesti.

Minä olen saapunut ikään, että muiden ihmisten mielipiteellä on joka päivä vähemmän ja vähemmän merkitystä. Erityisesti ulkonäön suhteen. Miksi minä sitten tänään syön vain banaania?

Ihmisellä ei aikojen saatossa ole ollut ruokaa ollenkaan joka päivä. Toisin kuin tänä päivänä. Elimistöllä oli aiemmin mahdollisuus käyttää minimalistisempien ruokapäivän energia johonkin aivan muuhun kuin ruoan jauhamiseen ja säilömiseen. Monet tutkimukset kertovatkin ihmisen käyttävän paastopäiviä oman elimistönsä korjaamiseen. Minulle tämä jos mikä on mukava ajatus joka päivä vanhenevan kehoni kannalta. Enkä nyt viitsi tässä valehdella, etteikö painon putoaminen tuntuisi myös miellyttävältä. Viime kevään aikana painostani putosi yli kymmenen kiloa.

Paluu vaiheittaiseen syömäkulttuuriin tapahtui kuitenkin yllättävästä syystä. Ei painonpudotuksen takia. Eikä edes kehonkorjauksen. Systeemi vaan yksinkertaisesti sopii sekä ruumiilliseen että henkiseen elämääni. Paastopäivinä elimistöni voi muihin päiviin nähden poikkeuksellisen hyvin. Olo on kevyt ja raikas. Tuntuu kuin suolistobakteerini lepäisivät ja kiittäisivät minua vapaapäivästä. Illalla kroppaan hiipivä nälän tunne on kääntynyt prosessissa kaikkein positiivisimmaksi tunteeksi, odotukseksi seuraavan päivän herkullisesta aamupalasta. Kuinka ihanaa nykypäivän ähkyelämässä onkaan saada odottaa.

Televisiossa asuu perhe

Istun olohuoneessa ja olen onnellinen. Sohvalla istuvat molemmat tyttäret, nojatuolissa vävykokelas. Televisiossa tanssii tähtiä. Sohvapöydällä on sormiruokaa.

Tässä ajassa yksi kriittisistä kipupisteistä on aika läheisten ihmisten kanssa. Sitä on yksinkertaisesti liian vähän.

Jokin aika sitten julkaistiin kansainvälinen tutkimus, jossa etsittiin yhteistä nimittäjää hyvän koulumenestyksen ja myöhemmän elämässä pärjäämisen taustalta. Tulos tutkimuksesta oli yllättävä. Vastauksena ei ollutkaan korkeasti koulutetut vanhemmat, oikeat ystävät tai hyvät harrastukset. Yksi yhteinen tekijä menestyneen elämän taustalta kuitenkin löytyi. Se oli perheen yhteinen ateriointi. Jos lapset söivät vanhempiensa kanssa lähes joka päivä yhdessä, heidän lähtökohtansa elämään olivat huomattavasti paremmat kuin lapsilla, joiden perheestä yhteinen illallistaminen puuttui.

Kun aikanaan kuulin tutkimuksesta, olin tyytyväinen perheeseemme kasvaneesta syömäkulttuurista. Sen negatiivinen puoli näkyy toki kropassa, mutta positiivisesta puolesta uskon meidän kaikkien hyötyvän. Kyseessähän ei todellakaan ole ruoka vaan hyvin yksinkertaisesti läheisille ihmisille omistettu hetki.

Ruokailun lisäksi perheellämme on ollut toinenkin yhteinen aika. Sitä on vietetty television edessä. Historia tähän tulee tietysti omasta lapsuudesta. Minä olen television kultakauden lapsi ja kasvanut Naapurinlähiön, Columbon ja Lauantaitanssien seurassa. Kun omat lapset sitten syntyivät, yhteisöllisyydestä piti huolta Bumtsi Bum, Karjalan Kunnailla ja viime vuosina pohjoismainen harmaus.

Nyt perheiden yhteinen televisioaika on jäämässä yksilönvapauden alle. Kaikkien tulee saada katsoa mitä itse haluaa ja koska haluaa. Toosissa on netflixiä, areenaa ja katsomoa. Kaukana on kulttuuri, jossa televisiokanavia oli kaksi ja kaikki kansanosat tunsivat samat tv-ohjelmien hahmot. Tyhmähän olisin, jos sitä aikaa takaisin kaipaisin. Mutta yhteistä aikaa kaipaan kyllä. Ja näen ympärilläni myös yleisempää kaipuuta samaan. Tästä kertoo yhdeksi suosituimmista televisiosarjoista noussut tosi-TV, jossa seurataan toisten ihmisten televisionkatsomista.

Nykyperheiden illat ovat enempi yksilöllisiä kuin yhteisöllisiä. Kukin perheenjäsen puuhastelee omiaan, sulkeutuu omaan huoneeseensa ja katsoo omalta koneeltaan itse valitsemaansa ohjelmaa.

Kun puolustan televisiota ja sen lähettämän ohjelman oikeassa ajassa tapahtuvaa yhteistä seuraamista, saan otsaani impivaaralaisen leiman. Eilisen haikailijoita kritisoiva asenne tapasi aiemmin hiljentää minut. Enää en välitä. Minähän olen vanha. Aika antaa perspektiiviä olla mieltä ja sanoa ääneen.

Tulevaisuudessakin haluan odottaa viikon, että Yleisradio lähettää minulle seuraavan jakson laadukkaasta brittisarjasta joka torstai-ilta kello yhdeksän. Sen jälkeen katson mieheni kanssa uutiset.

Ihmisen pahin vihollinen on pieni

Minä olen utelias ihminen. Eräässä lehtihaastattelussa pari vuotta sitten toimittaja kysyi, mikä yhdistää kahta kovin erilaista uraani. Vastasin ”uteliaisuus”. Se on tehnyt minusta niin tutkijan kuin kirjoittajankin.

Työuraani on uteliaisuuden ohella ohjannut teknologia. Minusta kasvoi yhdeksänkymmentäluvulla yhden ei-niin-yleisen bioanalyyttisen tekniikan keskimääräistä parempi osaaja. Tekniikka on kuljettanut minua tutkimaan mitä erilaisempia biolääketieteellisiä ongelmia, aina ihmisen puolustusmekanismeista allergian kautta syöpään ja siitä edelleen kantasolujen kautta verisairauksiin. Viimeiset vuodet olen saanut viettää pöpöjen parissa.

Mikrobiologia on kiehtova ala. Sitä samalla sekä rakastaa että vihaa. Englantilainen, minuakin iäkkäämpi kollega sanoo mikrobiologian olevan taidetta, ei tiedettä. Ei ole harvinaista että analyyttisesti suoraviivaiseen sieluuni sattuu, kun puhutaan pöpöjen välisistä sukulaissuhteista. Joku ”laji” on lähempänä toista kuin jonkun ”kanta”, on tarvittu väliin termi ”alalaji”, puhumattakaan ”suvun” ja ”lajin” väliin ujutetuista ”ryhmistä” ja ”komplekseista”. Hermostumista helpottaa kuitenkin ymmärrys, että näiden önniäisten nimeäminen on alkanut aikana, jolloin Pasteur vasta harjoitteli maidon kuumentamista eikä biologisista tekniikoista ollut olemassa juuri muuta kuin suulla pipetoiminen lasiputkea pitkin.

Olen onnekas saadessani työskennellä alan huippujen parissa. Tällä viikolla sain illallistaa parinkymmenen sairaalapöpölaboratorion johtajan seurassa. Keskustelut lensivät ruokalautasten päällä eksoottisista viruksista iljettäviin sienisairauksiin. Kattavana teemana oli globaaliuden tuomat haasteet. Ihmiset matkustavat. Pienet kaverit seuraavat mukana.

Antibiooteille vastustuskykyiset bakteerit ovat ihmiskunnan ongelmista yksi suurimmista. Suomessa siitä puhutaan muuta maailmaa vähemmän. Briteissä antibioottiresistenssi on äänestetty toistuvasti ihmisten suurimmaksi peloksi. Kyseisellä saarella ongelma on toki merkittävämpi kuin meillä, mutta myös tiedejournalismi on siellä voimissaan ja kansa ymmärtää asiasta julkaistua tekstiä paremmin.

Viisaat miehet puhuvat illallispöydän ääressä medikaaliturismista. Intiassa ja eräissä Etelä-Euroopan maissa kaupataan antibiootteja vapaasti ja kansa syö pillereita aamupalaksi. Juuri näissä maissa bakteerit ovat oppineet näppäriä mekanismeja kiertääkseen antibiootin vaikutusmekanismin. Kun rikas intialainen lääkäri sitten saa itseensä antibiootille resistentin pöpön, mitä hän tekee? Lentää Amerikkaan hoidettavaksi. Seuraavan kuuden kuukauden aikana samassa amerikkalaisessa kaupungissa sairastuu toistasataa ihmistä samaan superpöpöön. Tartuntaa välittää sairaala.

Bakteeritkin ovat laumaolioita. Ne vaihtavat informaatiota ja kokoontuvat yhteen. Kasaumista puhutaan usein termillä biofilmi. Niitä esiintyy niin paperitehtaan rullien kuin hampaankin päällystyksenä. Kyseessä on ihan luonnollinen juttu ja täytyy muistaa, että pääosa pöpöistä on kuitenkin ihan hyviä ja meille jopa välttämättömiä.

Antibioottiresistenttiyteen voikin suhtautua tyylillä, että tottahan toki bakteeri puolustautuu, kun me yritetämme tappaa sitä.

Yksi isoista mikrobiologiherroista kertoo illallisella mielenkiintoisen tarinan liittyen antibiootteja vastustaviin bakteereihin ja biofilmeihin. Koska amerikoissa sairaalabakteerien leviäminen on iso kansallinen ongelma, on eri sairaaloita verrattu toisiinsa. Yllättäen antibioottiresistentit bakteerit ovat suurempi ongelma uusissa hienoissa sairaaloissa. Tämä näyttää nykytutkimuksen valossa johtuvan siitä, että vanhojen sairaaloiden ilmastointiputket ja muut vapaat pinnat ovat ajan saatossa päällystyneet hyvillä bakteereilla, eikä paha pääse niissä valloilleen. Tilanne muistuttaa absurdisti meidän omaa viemäristöämme suolistoa, jossa hyvien pöpöjen tasapaino suojaa meitä pahoilta. 

Nykymaailman menoon kriittisesti suhtautuvan mieheni mielestä kilpailutilanne ihmisen ja pahan bakteerin välillä on juuri kuten sen kuuluukin olla. Jokaisella eläinlajilla kun tulee olla ekosysteemissä vihollinen. Ihmisellä se sattuu olemaan hirmuisen pieni.

Ihminen vai hanhi?

Yksinäinen hanhi taapertaa reipasta vauhtia luokseni, kun parkkeeraan pyöräni veden rantaan. Sama on toistunut jo useampana päivänä peräkkäin. Uusi lintuystäväni on saapunut lätäkölle sukunsa ja ystäviensä mukana, mutta loukkaantunut reissun päällä eikä kykene enää lentämään. Niinpä muu porukka jatkoi matkaa ja hanheni jäi yksin. Ruokaa sille toistaiseksi riittää, mutta kovin yksinäiseltä linnun olo tuntuu. Niinpä se tarraa ihmiseen, kipittää luokseni heti kun saan pyörän lukkoon, kävelee pää pystyssä vierelläni kuin koira ja tulee uimaan perässäni. Kun jatkan polkumatkaa, perääni jää tuijottamaan surullisen näköinen eläin.

Minä päätän pysähtyä polkumatkalla ystävättäreni luona. Meidän molempien lapset ovat hiljan aikuistuneet. Ystävä nauttii omasta ajasta ja arjen vapautumisesta. Minä sen sijaan oireilen iltaa itsekseni.

Lämmitän kotona pakastepizzan ja avaan television juuri ennen puoli yhdeksää. Iltauutiset kertovat paavin saapuneen Tallinnaan ja liikkuneen kaupungin läpi vaatimattomasti autolla. Minun tekisi mieleni kommentoida tyhmää lausetta. Miten ihmeessä paavin olisi Ylen mielestä pitänyt liikkua, ettei kulkeminen olisi ollut vaatimatonta? Helikopterilla? Enkelin siivin? Mutta olohuoneessa ei ole ketään kelle sanoa mitään.

Uutisten jälkeen alkaa ajankohtaisohjelma, jossa teemana on nuorten syrjäytyminen. Koskettava teema ja silmä kostuu pariin otteeseen. Toimittaja on löytänyt nuoren, joka on suostunut antamaan syrjäytymiselle kasvot. Kun pojalta kysytään, miten hänen syrjäytymiskierteensä olisi voinut katkaista, hän vastaa: ”Minut olisi pitänyt hakea yksinäisyydestä ja joutilaisuudesta pois, ihmisten joukkoon.” Toimittaja jatkaa lukemalla tutkimuksesta, että nuoret tarvitsevat ennen kaikkea tekemistä. Rutiineja. Aikatauluja päiväänsä.

En näe sohvaltani juurikaan eroa syrjäytyneiden nuorten tai yksinäistyvien vanhusten tilanteessa. Molempien kannattaa pysyä kiinni muissa ihmisissä.

Ihminen on laumaeläin. Kuten hanhikin. Suuri joukko saattaa ärsyttää. Mutta yksi riittää ystäväksi.

Viesti villiintyy vakuumissa

Talo on tyhjä. Ulkona myrskyää. Päätän kokeilla tyhjyyden täyttämistä tietokonevälitteisellä keskustelulla.

Kuulun somessa oman kaveripiirini lisäksi muutamaan keskusteluryhmään. Ne liittyvät kieleen ja kirjallisuuteen. Olen ollut näissä ryhmissä passiivinen sivustakatsoja. Nyt kirjoitan kaksi avausta. Vaste pöyristyttää minut jonnekin itkun ja kiukun välimaastoon.

Mieleeni tulee Ritva Valkama, joka eräässä vanhassa Neil Hardwickin ohjaamassa TV-sarjassa vastaa ystävättärensä kysymykseen, miksei hänellä ole miestä: ”Koska miesten kanssa ei voi keskustella. Kun mieheni kysyi, mikä on lempivuodenaikani ja minä vastasin, että kevät, sen jälkeen hän sanoi omansa olevan syksy ja puhui siitä puoli tuntia.”

Suljen somekanavan ja siirryn blogiin. Minä olen kirjoittamalla ajatteleva naishenkilö. Tämä näpytyksen muoto sopii minulle erinomaisesti. Olen joskus kritisoinut foorumia sen yksisuuntaisuudesta. Tänään en välitä siitäkään. Parempi olla kokonaan ilman vastauksia kuin saada kahdeksankymmentä tyhmää sellaista.

Minä halusin nuorena vain ja ainoastaan opiskella viestintää, tulla toimittajaksi ja kirjoittaa. Näin ei tapahtunut. Viestintä ei kuitenkaan ole koskaan lakannut kiinnostamasta minua. Ihminen on laumaeläin. Me tarvitsemme toisiamme. Meidän tarvitsee viestiä toisillemme. Ja voi että kun se osaakin olla vaikeaa.

Sano viisihenkisen tiimisi edessä yksi lause. Se tulkitaan viidellä eri tavalla. Yksi kuulee sisällön, toinen epävarmuuden ja kolmas ylimielisyytesi. Yhtä kuulijaa viestisi muistuttaa edellisen työpaikkan yt-neuvotteluista ja toista tämän äidin vaihdevuosista. Yksi on nukkunut huonosti ja toista muuten vaan vituttaa. Kolmas on juuri rakastunut ja ottaa sen vuoksi viestistäsi vastaan vain kultaisen kuorrutuksen. Joka kerta viestin perillemenoon vaikuttaa enemmän kuulija kuin viesti itse tai sen kertoja.

Viestinnän suuri suomalainen asiantuntija Osmo A. Wiio sanoo viisaasti: ”Jos viestintä voi epäonnistua, niin se aivan varmasti epäonnistuu.” Voiko asiaa enää paremmin sanoa.

Haloo, kuuleeko toiminnankohde!

Luen Antti Eskolan viimeiseksi jäänyttä kirjaa. Sosiologi puhuu vanhuudesta. Biologi minussa pelkää sitä. Yksi vertaus iskee minuun kuin veitsi voihin.

Kun ihminen vanhenee, tärkeät toimet, erityisesti työ, loppuvat. Ensin helpottaa, mutta sitten iskee tyhjyys. Mitä minä nyt teen? Missä on minun tuleva toimintani kohde? Mikä arvoinen enää olen?

Eskola vertaa tunnetta kirjailijan tuskaan uuden kirjan valmistumisen kynnyksellä. Työ loppui, mitä nyt? Hän puhuu tilanteiden samanlaisuudesta. Minä tarraan keskusteluun ihmisen arvosta.

Kuudes kirjani putkahti ulos painosta eilen. En ole vielä nähnyt tuotosta. Tiedän että kirjavälitys syö muutaman päivän. Pari kolme edellisen viikon öistä vietin helvetintuskan pauloissa. Eino Leino nimitti aikanaan uuden kirjan syntyprosessia Jumalan keinuksi. Tänään istuessani etuverannan rottinkikeinussa kiitän sekä Eikkaa kyseisestä termistä että useita kirjallisia kollegoita vertaistuesta. Nyt tiedän etten ole tunteeni kanssa yksin.

Antti Eskola kertoo kirjassaan jarrutelleensa viimeisen kirjansa ulostulon kanssa. Ettei tyhjyys tulisi. Hän toimii myös tavalla, joten en kenenkään kirjailijan vielä aiemmin tiedä toimineen. Hän liittää kirjan esipuheeseen oman kotiosoitteensa ja toivoo saavansa kirjeitse kommentteja ja lukijoiden omia kokemuksia. Hän sanoo tällä tavoin loiventavansa sekä kirjan valmistumisen että vanhenemisen tyhjyyttä. Hänen uusi toimintansa kohde on lukea kommentteja ja vastata niihin.

Olen pahoillani, etten ehdi kirjoittaa omaa kirjettäni. Antti Eskola kuoli vajaa kaksi viikkoa sitten. Tuttavan kautta kuulen, että hän ehti saada yli viisisataa kommenttia. Toivon ja myös uskon, että ne riittivät hyvin täyttämään hänen tyhjyydentunteensa.

Minä pelkään, että oman kirjani julkaisemisen tuoma tyhjyys ei tule samalla tavoin täyttymään. Ei ole mitään syytä uskoa, että asiat sujuisivat tämän romaanitrilogian kakkososan kanssa eri tavoin kuin ykkösosan kanssa meni.

Minä taustoitan romaanini poikkeuksellisen perusteellisesti. Olen sivusta kuullut prosessiani jopa ivailtavan. Mutta minä en välitä kireistä sanoista, sillä tiedän, että uteliaisuus on ominaisuus, joka vie minua eteenpäin. Niin kirjoittajana kuin tutkijana. Miksi en siis avaisi ovia, jotka kirjailijuus minulle aukaisee, ja sukeltaisi outoihin, uskomattoman kiehtoviin maailmoihin.

Edellisen romaanini myötä vierailin Helsingin poliisin murharyhmässä, oikeuslääketieteen laboratoriossa, parissa kolmessa opettajainhuoneessa ja haastattelin isoa rypästä erilaisia ihmisiä. Kun kirja tuli ulos puolitoistavuotta sitten, vietin yhden viikonlopun lähettämällä 18 vapaakappaletta kiitokseksi minua taustoituksessa auttaneille tahoille. Tein samalla omat ”eskolani” ja liitin kiitoskirjeisiin käyntikortin. Josko joku haluaisi lähettää kommenttinsa. Kahdeksastatoista ihmisestä yksi vastasi.

Aion viettää seuraavan viikonlopun lähettämällä vastaavat kiitoskirjeet uunituoreen opuksen kera. Nyt romaanissa ollaan vaikeamman äärellä ja kiitettäviä on melkein kolmekymmentä. Nähtäväksi jää, saanko yhden vai viisi vastausta. Kyynisyys minussa ei odota yhtään enempää.

Palautekulttuuri ei todellakaan ole suomalaisten vahvuus. Onhan meillä sanonta, että hyvin menee kun kukaan ei sano mitään. Haukut kuulee humalaisilta ja kiitokset hautajaisissa.

Avaan illan lopuksi tietokoneen ja sieltä romaanitrilogiani kansion. Kun nyt kerran viisas mies sanoo, että tyhjyys tulee täyttää uudella toiminnalla. Ei tarvita kuin kohde. Ongelmaa ei siis ole. Kaikki on kristallinkirkasta. Trilogioihin kun kuuluu kolmaskin osa.

Kohdussa oli ihmisen hyvä

On syksyinen sunnuntaiaamu, kello hiukan yli kuusi. Kävelen läpi usvaisen niityn kohti jokea. Koira juoksee vapaana. Se tietää minne ollaan menossa. Puisen laiturin pinta on kylmän liukas. Minulla on jalassa villasukat. Koira pulahtaa ensin. Minä odotan hiljaista hetkeä. Sorsa lehahtaa lentoon rantakasvistosta. Hengitän syvään ja sukellan.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä aikaisemmin herään. Vuosi vuodelta entistä pirteämpänä. Aamusta on tullut minulle uusi aika, jota ei ole ennen ollut. Oma. Hyvin rakas. Koira siihen toki kuuluu. Ja kahvi.

Haluaisin sanoa, että minä uin joka aamu. Ihan täysin se ei pidä paikkaansa. Vuoden kierrossa aamu-uinnit alkavat maalis-huhtikuun tienoilla ja ne jatkuvat marraskuun loppupuolelle. Tänä aikana saattaa olla pari aamua kuukaudessa kun jostakin kumman logistisesta syystä uinti ei onnistu. Usein syy on työmatka, vaikka yritänkin valita majoituksen uimamahdollisuuden mukaan.

Uskon olevani harvinaislaatuinen kaupunkilainen siinä, että pystyn avovesiuimaan työmatkalla. Ensin poljen kahdeksisen kilometriä, sitten pulahdan laiturilta lammikkoon ja rentoutuneena jatkan vielä pari kilometriä toimistolle. Tästä aamurituaalista on tullut minulle tärkeä. Ainoa häiritsevä tekijä ovat kälättävät vantaalaisrouvat, joita uimapaikalle kertyy varsinkin kesäaamuisin. Vesijuoksu näyttää olevan sosiaalinen tapahtuma. Niillä on selvästi hauskaa. Siihen nähden, että rouvat jaksavat toistuvasti kritisoida rannalla iltojaan viettävistä nuorista lähtevää ääntä, niistä itsestään lähtee uskomaton älämölö.

Joitakin vuosia sitten yritin aamu-uida talvikaudella lähialueen uimahallissa, joka on peräisin seitsemänkymmentäluvulta. Kolkon olemuksensa vuoksi halli ei ole trendikäs ja siksi siellä on hyvin tilaa. Joskus onnistuin jopa saamaan kokonaan oman radan itselleni. Lopetin harrastuksen kuitenkin kohtuusukkelaan. Merkitseviä seikkoja päätöksen taustalla olivat kroolatessaan pärskivät miesuimarit, radan päädyissä kokouksia pitävät vanhukset sekä erityisesti tilaa hallinnoivat korppikotkat.

Avovesi on minua varten. Rauhallinen laituri. Kirpeä vesi. Joki, järvi, satunnaisesti merikin. Ei tarvita antibakteerisia esisuihkuja. Eikä aina uimapukuakaan.

Viime vuonna liityin talviuintiseuraan. Satasen verran rahaa talvessa, hirsisaunamahdollisuus kolmena iltana viikossa ja kutsuva reikä joessa. Ihanaa on ollut. Elimistön puolustusjärjestelmä on useampaan kertaan kumartanut ja kiittänyt. Henkisestä euforiasta puhumattakaan. Tunteessa täytyy olla jotain samaa kuin monissa ihmisen käyttämissä mielialan nostoyrityksissä kemiallisin keinoin. Muutoin on vaikea ymmärtää miksi lähes kaikki entiset alkoholistit ovat raitistuttuaan ryhtyneet avantouimareiksi.

Ilman yhtä ainoaa tieteellistä todistetta ajattelen, että ihminen haluaa uida, koska olotila muistuttaa hänen elämänsä ensimmäisiä hetkiä kohdussa. Mitä ruuhkaisempi, kireämpi ja ahdistavampi elämäntilanne, sitä paremmalta kohtuun palaaminen tuntuu.

Sana voi olla tehokkain pommi

Teknologia on tämän ajan jumalista mahtavin, uskonnoista suurin ja juuri tässä meidän pienessä maassamme voimassaan aivan ylivertainen.

Minä olen elänyt kohtuupitkän elämän. Elämäni alusta asti on ollut olemassa auto. Elämäni aikana ihminen pääsi kuuhun. Ison osan elämästäni tietokone on kuitenkin ollut vain scifielokuvien valoja vilkuttava seinäkoriste.

Nykyihminen on ollut olemassa 300 000 vuotta, vähän laskutavasta riippuen. Tästä ajasta se on osannut lähettää sähköpostia noin 30 vuoden ajan eli elinkaarestaan vaivaiset 0.01%

Tietotekniikan vallankumous on ollut nopeaa ja lähes eksponentiaalista volyymissään. Silti ihminen eli tekniikan käyttäjä on biologisesti se ihan sama jässikkä, joka istui luolassa ja yritti vuolla nuijastaan tikkuja onnistuakseen sytyttämään tulen.

Minun sähköpostini kaapattiin muutama viikko sitten. Sain yliopiston helpdeskiltä viestin, että tilini tullaan deaktivoimaan, jollen käy muuttamassa tilitietoja. Sähköpostin oli allekirjoittanut yliopiston helpdesk ja viestipohjana oli tuttu helpdeskin nettisivu. Ensin en hetkeäkään epäillyt viestin aitoutta. Täsmälleen samalla kaavalla saan viestin puolen vuoden välein, kun tilini salasana pitää vaihtaa. Jostain pieni epäilys kuitenkin hiipi ja lähetin helpdeskin chattiin viestin, onko kyseessä aito pyyntö. Ei ollut. Tästä kului toista viikkoa, kun eräänä aamuna en enää päässyt omalla salasanallani puhelimen sähköpostikansioon. Soitin IT-tukeen. Joku oli käynyt vaihtamassa salasanani samana aamuna ja lähettänyt tililtä mittaamattoman määrän viestejä ties minne. Vuorokauden kesti, että tilini saatiin palautettua. Koko tuon ajan adrenaliini jyskytti sykettäni ja ohimoa pakotti pirusti. Tunne lienee hyvin samankaltainen kuin jos kotiin olisi murtauduttu.

Tässä kohtaa korostan, että minä en siis vastusta teknologista kehitystä. Tyhmähän olisin jos niin tekisin. Ampuisin samalla jopa omaan nilkkaan. Mutta minä kysyn, onko järkevää rakentaa näin haavoittuvaa systeemiä. Kaikki vekottimet sähköisiksi, kaikki tieto internettiin ja kaikki viestintä koneiden kautta?

Yritykset siirtyvät kovaa vauhtia paperittomiksi. Tietojärjestelmiä syntyy kuin sieniä sateella. Kukin kehittää omiaan, eikä harmonisointiin ole aikaa. Maamme terveysjärjestelmät ovat tästä hyvä esimerkki. Käyttäjät eksyvät tietojärjestelmien paljoudessa eikä kukaan kohta enää muista, missä mikäkin dokumentti oli. Puhumattakaan salasanoista, joita pitää kuhunkin järjestelmään vaihtaa erilaisilla frekvensseillä. Minä otin kollegan suosituksesta käyttööni salasanojen säilytysjärjestelmän. Nyt eikun odotan, että unohdan säilytysjärjestelmän salasanan.

Firmat siirtyvät myös viestimään pitkin omia nettikanaviaan. Sähköposti ei enää riitä. Vakuutusyhtiö lähetti minulle pari päivää sitten tekstiviestin, että ovat lähettäneet minulle viestin heidän .fi palvelimeensa. Minulta meni puoli tuntia ja 24 erilaista painallusta löytää viesti. Se oli sopimus digitaalisesta asioinnista. Minun tulisi hyväksyä sopimus sähköisesti 15 minuutin kuluessa. Missään ei ollut ohjeita, miten hyväksyntä piti tehdä. Yksikään nappi ei ohjannut eteenpäin. Jätin siis hyväksymättä.

Suomi otti aikanaan viranomaistunnistautumisen välineeksi pankkitunnukset eli Tupas-järjestelmän. Kansalaiskeskustelua asiasta ei käyty. Pankit hyrisivät tyytyväisyyttään. Alkuun systeemi oli helpohko, tarvittiin vain pari numerosarjaa. Nyt pitää olla loggausohjelman lisäksi myös älypuhelin, joka käy kurkkaamassa pankin järjestelmiin samanaikaisesti kuin itse olet kirjautumassa sisään. Mitä sitten, kun yhteys ei toimikaan? Tai kun vaihdat puhelinta? No helppoahan se on, senkun haet uuden aktivointikoodin mobiilisovelluksella. Mutta kun mobiilisovellus ei aukeakaan ilman tunnuslukusovellusta, joka taas ei toimi ilman aktivointikoodia. Tervetuloa tietotekniseen karuselliin. Ja jippii, uutta on luvassa, kun nyt näyttää siltä, että tämäkään järjestelmä ei kohta enää täytä uusia turvallisuusvaatimuksia.

Yhdysvaltalainen Ted Kaczynski jätti 1970-luvulla lupaavan akateemisen uransa matemaatikkona ja muutti sähköttömiin eräolosuhteisiin ollakseen omavarainen. Historiaan hän jää kuitenkin Unabomberina, joka vastusti teknologista vallankumousta ja toi manifestinsa ilmoille mitä karmaisevimmalla tavalla, lähettämällä kirjepommeja ja siten tappamalla ihmisiä. Kaczynski myönsi itse, että hänen tekonsa olivat äärimmäisiä, mutta kuitenkin välttämättömiä, jotta kiinnitettäisiin huomiota ihmisarvon heikkenemiseen modernin teknologian edessä. Ted Kaczinsky istuu tuomiotaan vankilassa elämänsä loppuun asti ja kirjoittaa. Hänen tekstejään julkaistaan. Älymystön mielipide tuntuu olevan, että mies ei ole hullu, jopa päinvastoin. Kaczinskyn ydinsanoma on, että teknologinen kehitys on lisännyt epävakautta yhteiskunnissa, tehnyt ihmiselämästä riittämätöntä ja levittänyt ympärilleen psyykkistä pahoinvointia. Hän sanoo, että usea ihminen ymmärtää kyllä tilanteen, mutta siihen tyydytään väistämättömänä. Tuloksena ihminen turtuu täyttämään elämäänsä tyhjänväiväisellä viihteellä ja muilla sijaistoiminnoilla, joiksi hän myös laskee tieteellisen piipertelyn.

Minä lopetan sanomalla, ettei pommeja ehkä kuitenkaan kannata lähettää, mutta ajatella kannattaa. Ja puhua. Sekä kirjoittaa.

Ihminen on pätevä olento. Senhän aika on jo moneen kertaan näyttänyt. Nyt olisi aika ottaa hattu kauniiseen käteen ja myöntää, ettei ihan kaikkea ole pakko tehdä vain sen takia, että se osataan tehdä.

Matka itseen on parasta turismia

Olen Hollannissa. Parin päivän päästä on edessä vastaväitös Amsterdamin yliopistossa. Mukana reissussa on sekä tohtorinhattu että miekka. Parhaillaan pidän majaa Utrechtissa. Kirjoitan kolmatta osaa romaanisarjaan, jonka kakkonen tulee uunista ulos parin viikon kuluttua. Luovat päivät ovat samalla sekä elämäni helmiä että raadollisen raskaita.

Olen vuokrannut tutusta hotellista polkupyörän ja rentoutan itseäni pari kertaa päivässä satulan päällä. Olen tuonut mukana kotoa lampaantaljaisen satulanpäällisen, joka on perua keväiseltä Eurooppa-pyöräilyltäni Diivan selässä (kts. edesmenneet blogini). Saksassa ne tekee näitä pehmeitä pyllyalusia vanhoja ihmisiä varten. Suomessa ja Hollannissa satulanpäällys on herättänyt erikoisen paljon positiivista huomiota, myös ei-vanhojen ihmisten keskuudessa.

Kun poljen illan päätteeksi hotellikotiin pienestä kortteliravintolasta, edelläni pyöräilee minua paljon vanhempi rouva. Naisen täytyy olla jo reippaasti yli kahdeksankymmenen. Hymyilen vanhukselle kunnioittavasti, kun ohitan hänet polkupyöräristeyksessä. Päätän, että minäkin haluan polkea pyörällä sinä aamuna, kun täytän yhdeksänkymmentäyksi.

Suomen pääkaupunkiin rakennetaan koko ajan lisää pyöräteitä, joita kai nykyään baanoiksi myös kutsutaan. Kehitys menee siis hyvään suuntaan. Samalla pelkään kuitenkin, että pyöräilyn kaappaavat kokonaan omakseen urheilupolkijat, sukkapukumiehet ja extreme maastopyöräilijät. Minä kun haluaisin, että pyöräily kuuluu kaikille. Myös meille kaupunkirouville ja iäkkäämmille akoille.

Pyörän päällä on hyvin aikaa ajatella ja ajattelu vie elämää eteenpäin. Mitä hitaammin, sen parempi.

Pelastaako politiikka?

Elämäni ruuhkavuodet ovat ohi. Tyttäret ovat aikuisia. Kukaan ei kuole nälkään, jollen kokkaa makaronilaatikkoa työpäivän päätteeksi. Vihaamiani lastenjuhlia ei tarvitse enää koskaan järjestää. Jalkapalloturnaukset eivät täytä viikonloppuja eikä televisio pauhaa olohuoneen nurkassa.

Mutta mitä tapahtuu vapautuvalle ajalle? Siinäpä vasta kysymys. En osaa vastata. Yhden sähköpostin lähetin asian tiimoilta muutama kuukausi sitten.

”Minulla olisi nyt aikaa”, kirjoitin kansanedustajatuttavalle. ”Mietin olisiko puolueessa minulle jotakin käyttöä. Olisi mukava tehdä jotakin hyödyllistä eikä kanavoida vapautunutta energiaa kaikenmaailman typeryydelle.”

En selvästikään ole ainoa vanheneva ihminen, joka ajattelee samoin. Kokoonnumme tuttavan kotona Helsingin ydinkeskustassa. Eduskuntavaalit ovat ensi keväänä ja pöhinä on kuoriutumassa koteloistaan. Kieltämättä tunnelma alkaa viedä mukanaan. Kriittinen minä koputtaa silti takaraivossa.

Tartun Pentti Saarikosken runoon, jonka kansanedustajani lukee olohuoneessaan:

   En pelkää ketään. 
   Rakastan maailman ihmisiä, 
   haluan kaikille hyvää
   - se on minun politiikkani. 

   Että me rakastaisimme toinen toisiamme. 
   Ei väitellen vaan keskustellen sovussa. 

   Menisimme ikään kuin mustikkaan yhdessä. 
   Lämmittäisimme saunan. 

   Istuisimme laiturilla huohottamassa. 

   Olisimme ihmisiksi. 

Poljen hitaasti kotiin tilaisuuden jälkeen. Syyskuinen lämmin ilta tuo mieleen termin ”intiaanikesä”, jonka etymologiasta en tiedä mitään. Tiedän sen sijaan, että mies kokkaa kotona sorsaa, joka on vuoden ikäisen koiramme ensimmäinen nouto. Siitä huolimatta pysähdyn hetkeksi istumaan Helsingin Keskuspuiston uumeniin, lorisevan puron juureen. Yksin. Ollakseni ihminen.

Järkikankkuna aion jatkaa

Erityisen lämmin kesä on lopuillaan. Syksy tekee tuloaan. Samalla tavoin kuin elämänikin kaaressa.

Istun kesäteatterissa. Illasta kylmenee. Filtti täytyy heittää jalkojen päälle puoliajan jälkeen. Näytelmä on hyvä, mutta olen siitä huolimatta ärtynyt. Katson yleisöä. Yhdeksänkymmentä prosenttia katsojista on naisia. Suurin osa keski-ikäisiä tai sen jo taittaneita. Naiset nauravat helpoille vitseille. Navanalusjutut saavat heidät punastelemaan täpinöissään. Älykkäämpi huumori menee ohi. Sille nauravat vain yleisön kolme miestä ja muutama paikalle eksynyt teini-ikäinen.

Kotimatkalla muistelen hiljattain tekemääni laivamatkaa. Reissun päällä oli isompi eläkeläisporukka. Naiset istuivat buffapöydissä omissa porukoissaan ja miehet omissaan. Koska matkustin yksin, kuulin keskustelut hyvin. Naisten pöydässä kritisoitiin ruokaa, puhuttiin lastenlapsista ja kikatettiin uusimmalle iltalehtien lööpille Jari Sillanpäästä. Miesten pöydässä puhuttiin politiikasta, kritisoitiin uusinta Hesarin pääkirjoitusjuttua ja mietittiin, mitä Putinin ja Trumpin tapaamisesta seuraisi.

Miksi nämä tapahtumat saavat minut ärtymään? Vastaus on yksinkertainen. Nainen ei ole yhtään sen tyhmempi biologinen olento kuin mieskään. Mikä ihme on yhteiskunnassamme vinossa, kun vanheneva nainen lokeroituu höperöksi idiootiksi ja vanheneva mies charmantiksi älyköksi?

Illan päätteeksi päätän aloittaa blogin. Olen harjoitellut nettialustaa muutaman kohdennetun blogin kanssa parin viime vuoden aikana. Tällä kertaa aion kirjoittaa vanhenevasta naisesta ja yrittää rikkoa tabua väistämättömästä tyhmyydestä. Minä haluan vanhentua toivossa ja uskossa, että elämänkokemukseni tekee minua koko ajan viisaammaksi eikä päinvastoin.

Kun vierailin ystäviemme mökillä Pohjois-Ruotsin Bodenissa, ystävättäreni esitteli minut meänkieltä puhuvalle naapurilleen. Koulutus- ja työlitanian jälkeen Bengt oli hetken hiljaa ja sanoi lopulta, että ”järkikankku siis”. Sinä iltana nauroin termille, mutta nyt aion pitää siitä kiinni kynsin ja hampain.